Olipa kerran...

...sellainen aika, jolloin minä osasin ihastua ja rakastua pyyteettömästi ja varauksetta. Sellainen aika, jolloin olin vielä niin nuori ja luottavainen. Aika, jolloin koko maailma oli avoin ja minun käytettävissäni. Ja siihen aikaan minun elämään käveli mies, joka kohteli minua hyvin.

Olin silloin 19-vuotias, mies oli pari vuotta vanhempi. Olin seurustellut sitä ennen, kokenut ensirakkauden ja muutakin, mutta tämä mies vei jalat alta ihan ennenkuulumattomalla tavalla. Molemmat oltiin hulluina toisiimme. Kolme viikkoa tapaamisesta ruvettiin etsimään yhteistä kotia. Neljä kuukautta tapaamisesta mentiin kihloihin. Meidän piti tehdä lapsia ja muuttaa maalle ja elää onnellisina elämää, joka oli suoraan kiiltokuvista. Ei tehty, ei muutettu, eikä eletty. Koska minä menin ja pilasin kaiken. Erottiin.

Meidän erosta on jo viisi vuotta. Pakko myöntää, että se joskus kirpasee vieläkin. En voinut silloin tunteilleni minkään, mutta jos olisin edes sekunnin ajan saanut kurkistaa tulevaisuuteen, olisin ehkä seisahtunut miettimään, mitä olen menettämässä. Ennen sitä, eikä sen jälkeen kukaan mies ole kohdellut minua niin hyvin, kuin hän. Ja minä kohtelin häntä ihan hirveän huonosti.

Nyt se mies on onnellinen. Sillä on lapsiakin. Se halusi monta lasta. Se on ansainnut kaiken onnen, mitä sillä on. Minä puolestaan.... Joskus pelottaa, että sinetöinkö oman kohtaloni lähtemällä silloin. Jouduin niin pahasti eksyksiin.