Sisäinen lehmäni on selkeästi kovin hereillä

Vain pösilö laittaa noin lauhalla säällä lenkille yllensä pitkähihaisen aluspaidan, hupparin, valtavan, pitkän untuvatakin + kaikki pipokaulaliinahanskavillasukkasäärystin-viritelmät. Minä olen se pösilö. Vaikka näin ikkunasta, että sataa räntää (joka yleensä tarkoittaa, että lämpötila on enemmän plussaa, kuin miinusta), sonnustauduin silti kaikkiin edellä mainittuihin vetimiin. Lopputuloksena sitten uin hiessä. Ainiin, oli mulla housutkin.

Lenkillä minulla oli aikaa ajatella ah minun niin kovin ihannoimaa normaalipainoa ja hoikkuutta. Minussa on täysin epärealistinen ja varsin mustavalkonen sopukka (ollakseen vain sopukka, se puhuu päässäni harmittavan usein), joka kuvittelee normaalipainon saavutettuani taivaiden aukenevan, miesten lankeavan jalkoihini, naisten tuijottavan minua epäuskoisina ja kateellisina, kaikkien asioiden lutviutuvan parhain päin ja elämän muuttuvan kaikkinensa varsin ihanaksi ja ruusunpunaiseksi. Näin itseni jo kirmailemassa niityllä jonkun ihanan miehen kanssa rakkauden jumalattarena, kuin Bridget Jones konsanaan. Haloo! Tämän jälkeen on varmaan ihan turha selittää, että on mulla järkikin päässä...

Tuo niitty-juttu on kyllä minulla aika mysteeri (ehdin siellä lenkillä miettiä tätäkin). Mistä nämä mies-ajatukset nyt kumpuavat? Minä, kyyninen, traumatisoitunut miesvihaaja olen viime aikoina yllättänyt itseni aika moneenkin otteeseen miettimässä miehiä ja parisuhteita. Esimerkiksi kevät tms saattaisi ehkä kirvoittaa minussa tällaisia ajatuksia. Olen kuitenkin kaikesta miesvihasta huolimatta varsin herkkä ja romanttinen yksilö, joka pillaa elokuvien lisäksi myös jokaviikkoisissa tv-sarjoissa. Mutta nyt on kamala loskapaskatalvi. Lillun vaaleanpunaisissa, epärealistisissa unelmissa ja myöskin siellä niityllä miltei joka päivä. Johtuuko tämä ympäristön tekemisistä vai onko hilluvaisten haaveiden suoleni räjähtänyt kertakaikkiaan?

Onkohan tää laihdutus nyt kuitenkaan mulle ihan sopivaa?