Minua seuraa joku paha karma. Kirous. Paska säkä. Murphyn laki. Tai ehkäpä minulla on vikaa päässä.
Minä nimittäin luulin, että olen ihan kiva tyttö. Ihan nätti, herttainen, empaattinen, iloinen ja huomaavainen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun luulin niin. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun joku tipautti minut pää edeltä niistä kuvitelmista. Tai ehkä minä olenkin, mutta kun siinä on aina se MUTTA.
Minen näe itseäni ulkopuolelta. Minun on vaikea arvioida, millaisen kuvan itsestäni annan. Näkyykö itsepiiskaamiseni, huono itsetuntoni, itseinhoni ja -vihani ulospäin niin hyvin? Näkyykö ne niin selkeästi, että teen itse mahdottomaksi kunnioittaa minua, kun en itsekään tee niin?
Minen ikinä riitä. Ja niinpä olen taas yksin.
