SUURIA ajatuksia

Millaista on sellainen oikeanlainen rakkaus? Onko sellaista olemassakaan? Mitä rakkaalta voi vaatia? Miten ihmiset haluavat, että heitä rakastetaan? Mitä kukin on itse valmis tekemään rakkaansa eteen? Mitä sitten, kun olemme vanhoja, kurttuisia ja kykenemättömiä samanlaiseen helppoon elämään, johon on tottunut?

Joskus minä ajattelen, että suurinta rakkautta edustavat ne muutamat miehet, jotka joka päivä käyvät osastolla katsomassa hiljaa kuolevia, sänkyihinsä sidottuja vaimojaan. Syöttävät heitä ja vievät heitä ulos pyörätuoleissa, vaikka vaimon puhe on jo aikaa sitten sammunut ja jäsenet koukistuneet jatkuvaan kouristukseen. Naiselta sama teko miestään kohtaan ei ole minusta läheskään yhtä suurta, vaikkakin varsin kunnioitettavaa. Olen kai kasvanut siihen, että nainen on luonnostaan uhrautuva.

En koskaan ajattele, että joskus, kun minä ehkä olen kroonikko ja makaan harhoissani pitkäaikaisosastolla, että minua kävisi kukaan katsomassa. En ole ikinä ajatellut, että minulla olisi mies, joka ehkä hoivaisi minua. Olen ajatellut kuolla ihan yksin. En ajattele sitä paljoakaan. Toivon vain ettei minusta koskaan tule kroonikkoa, vaan kuolen esimerkiksi kadulle ykskaks keskellä kirkasta päivää verisuonen posahtaessa päästä. Minusta se on hieno loppu kenelle tahansa. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä muutenkin. Miksi lopusta pitäisi tulla monen vuoden tuska?

Työni takia olen jo vuosia ajatellut, mitä sitten, kun minun vanhemmat alkaa höpsähtää, pissiä housuun, unohdella asioita, tehdä hassuja juttuja? Entä sitten kun he eivät enää kykene asumaan kodeissaan? Pelkään, että joudun taistelemaan kovaluonteisen isäni kanssa ja pelkään, etten löydä rakkaalle äidilleni tarpeeksi hyvää hoitopaikkaa. Pelkään, että itken joka kerta nähdessäni ihmisrauniot, jotka vanhemmistani mahdollisesti tulee. Mitä sitten kun äiti ei enää pysty vastaamaan kysymyksiini? Mitä sitten, kun omat vanhemmat eivät enää tunne lastaan? Mtä sitten, kun äiti tai isä on vain tyhjyyteen tuijottava kuori, tyynyillä juntattuna g-tuoliin, kykenemätön ja pidätysyvytön? Kestänkö minä? Miten se surraan pois? Kuinka nopeasti se tapahtuu?

Olisiko se helpompaa, jos voisi nähdä tulevaan? Jos saisi edes tietää, tuleeko kuolema hitaasti hiipuen vai nopeasti ja yllättäen. Pohjimmiltani taidan vain pelätä sitä, että vanhempien mentyä enää kukaan ei rakasta minua.