Kaksi vuotta kulkemista. Samoja latuja pitkin yhä, eri sarjassa kilpaillen, samassa joukkueessa silti.
Kohtasin naisen. Miltä tuntuu nyt? Painona muistot ja syvä tunne, ihanana painona. Jännittävä odotus, miten uusi ihminen muodostuu lopulta aika yksinkertaiseen palapeliini.
Tahdonko kasata valmiiksi? Tahdonko ostaa kaksi tuolia ja ruuvata osia paikoilleen, kertoa samat asiat taas uudelleen ja pelätä, pettyä, innostua taas uudelleen.
Tahdonko opetella taas uusia temppuja. Vanhat ovat niin mukavia. Ennenkaikkea… Tahdonko eteenpäin kun joukkuetoverina kulkee sisar, rakastettu, ajatusteni prisma, ja samalla (hullua kyllä ihanastikin) omaa kehitystäni jarruttanut voima, jonka olen vielä ihanammaksi yllätyksekseni huomannut kääntyvän nyt rakentavaksi voimaksi.
Olet sisareni tyttökulta/sielussani lyö laavatulta.
Otetaanko uusi erä läpsyä?