Elämä on kyllä ihanaa, siis tänä aamuna. Eilen se ei ollut, toissa aamuna suorastaa helvetillistä. Tuska raateli päästä varpaisiin.
Olen alkanut ymmärtää kärsimyksen todellista olemusta oman tuskani kautta.
Kun tajuaa eläneensä 15v. ikäänkuin jonkun toisen elämää, on tuskallista kohdata totuus itsessään. Oman pahuuden silmästä silmään katsominen ei ole sitä suurinta herkkua, ja pakoon ei enää pääse kun tälle tielle on lähtenyt.
Jättäessäni kaiken maallisen, joka määritteli identiteettini, tunne oli kuin hyppäisi laskuvarjolla tyhjyyteen, eikä vieläkään tiedä mihin putoaa.
Mutta jostain kumman syystä sydämessä on outo rauha. Luottamus että asiat kyllä järjestyvät. Tosin ihan joka hetki siihen ei ole helppo uskoa, mutta kun kärvistelee aikansa, niin kyllä se taas helpottaa. Kyllä se Elämä ON!
