Seminaarissa luettiin erästä opinnäytetyötä esimerkkinä siitä millainen työn tulisi olla.
*Jos tiedät jotain ammattikorkeakoulujen taiteenopetuksesta hyppää seuraavaan kaappaleeseen*
(Pohjatietona siis kerrottakoon että olen valmistumassa säveltäjäksi ammattikorkeakoulusta, jonka lopuksi siis täytyy tällainen opinnäyte tehdä. Kaikki olisikin hyvin, jos tällainen taideteko-tyyppinen opinnäyte ei pitäisi sisällään kirjallista osuutta. Nimittäin: ammattikorkeakouluopetus ei sisällä (eikä pidäkkään sisältää) kunnollista opetusta siitä, miten tutkimusta kuuluu tehdä (sitä vartenhan on yliopistot!) mutta kuitenkin opinnäytetyön ohjeistus vaikuttaa epäilyttävästi gradun ohjeistukselta. Tuloksena on siis käsittämättömän huonoja ja pieniä gradunomaisia tutkielmia aiheista, joista kukaan ei ole kiinnostunut.)
Ohjaajamme korosti, kuinka työn lopussa kiiteltiin tekoprosessin hyödyllisyyttä ja sitä, miten valtavasti taitoja sen aikana oli omaksuttu. No, totta hitossa kiiteltiin. Ainoa tapa todella selvittää mikä työntekemisen todellinen vaikutus oli ollut, olisi elää samaan aikaan useampaa rinnakkaistodellisuutta, joissa osassa työn tekee ja osassa ei. Tämän jälkeen tulisi rajata aikajakso, jonka jälkeen tuloksia vertailtaisiin toisiinsa. Näin saataisiin jonkinlainen edes hatara käsitys siitä, miten työn tekeminen oli vaikuttanut kyseisen persoonan kehitykseen (positiivisesti ja negatiivisesti). Nyt kun tällaista vertailua ei voitu tehdä (syystä tai toisesta) on työn valmistumisen aikana hankitut tiedot, ominaisuudet yms. jo kiinteä osa persoonaa, jota eritoten tekijä ei voi itsestään erottaa. Tämä tekee vastaavanlaisesta itsearvioinnista paitsi tarpeetonta myös typerää. Saksalaiset sen jo sanoivat ”EINMAL IST KEINMAL!”
Ja sitäpaitsi, vaikka olisikin joku sitä mieltä, että ”tämä opinnäytteen vääntäminen oli haitallista kehitykselleni” , estää itsesuojeluvaisto sitä työhön kirjoittamasta (siitä kun pitäisi saada numerokin – kaikkihan sen tietää, että opettajat tykkää kun kertoo miten hyödyllistä opiskelu on ollut)