Olen kauhulla seurannut Hesarissa vellonutta keskustelua musiikkityylien paremmuudesta. Ymmärrän hyvin Heinosen täysin oikeutetun ja asiallisen huolen taidemusiikin arvostuksen tilasta mutta myös kevyen musiikin suosijoiden älähdys oli ennakoitavissa. Ihmisillä menevät tässä kohtaa todella puurot ja vellit sekaisin. On mielestäni selvää että henkilö, joka on hankkinut itselleen laajan ja pitkällisen musiikkikoulutuksen ja sitten vielä laajentanut tietämystään ja osaamistaan pitkin elämäänsä sekä tehnyt 20 vuotisen merkittävän uran säveltäjänä, filosofina ja musiikkipedagogina ei ole otettu siitä että tulee verratuksi tangokuninkaallisiin tai poppareihin joita, levy-yhtiön koneisto nostaa jatkuvalla syötöllä koulun- tai trukinpenkiltä maailman maineeseen.
Ottaakseni vertauksen ravintolamaailmasta on klassinen (taide)musiikki ”fine dine”-ravintola, kun taas poppi on snäkäri. Elkääkä nyt luulko, että tämä arvottaa jotenkin laatua EI! Hyvä snäkäri tai pizzapaikka on aina 100 kertaa parempi kuin huono ”fine dine”-ravintola. Näiden kahden välillä on kuitenkin merkittävä ero siinä, millaisen elämyksen ne pyrkivät taiteen vastaanottajalle luomaan. Eräs ystäväni lausui kerran keskustellessamme hyvin: Taide auttaa muistamaan, viihde unohtamaan. Myöskään tuotteen lopullinen muoto ei kerro mihin kategoriaan se kuuluu. Esim. jos snäkärillä tarjotaan File mignon se ei tee kioskista ”fine dine” paikkaa eikä hampurilainen hyvässä ravintolassa enää muistuta nakkikioskin vastaavaa. Merkitystä on sillä millaisella asenteella ja ammattitaidolla tätä tuotetta valmistetaan. Siis myös kevyen musiikin nimiin luokiteltavista yhtyeistä ja säveltäjistä löytyy suuria taidemusiikin tekijöitä. Sähkökitara ei tee sävellyksestä poppia tai taidemusiikia vaan se funktio, mitä kappaleella tavoitellaan.