Onko älykkyys tavoiteltavaa? Eikö tässä elämässä ole opittu, että kaikki on jostain toisesta pois? Kompensaatio on elämän tärkeimpiä eteenpäinviejiä. Ei geneettisesti parhaista tule koskaan suurimpia neroja – omituiset hihhulit ja fyysisesti rajoittuneet ovat olleet aina niitä tieteen tärkeitä edistäjiä. Toisaalta nykyään mitataan jo tunneälyäkin 🙂 vaan luulempa, että sillä osastolla ihminen ei ole lähelläkään kärkipäätä.
Tänään tuli televisiosta dokumentti “Prisma: Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Osa 1”. Se käsitteli mm. aivojen ja erityisesti otsalohkon suuruuden vaikutusta älykkyyteen. Ihmisen paremmuutta muihin kädellisiin verrattuna todisteltiin ihmisen kyvyllä selvitä monimutkaisista sosiaalisista tilanteista (manipulointi, valehtelu jne.). Ehkä tässä on syy siihen miksi eläminen tuntuu niin vaikealta ja miksi ihminen tuntee voimakasta tarvetta (tai ainakin minä tunnen tarvetta) ajoittaiseen eristäytymiseen muusta ihmisyhteisöstä mutta saa lohtua lemmikkielämistä tai luonnosta yleisesti.
Olen jo vuosia (monien muiden tavoin) puhunut arvostamieni taideteosten (ja joskus viihteenkin) rehellisyydestä. Voiko olla, että tietämättäni olen ollut lähempänä totuutta kuin uskoinkaan: tunnistammeko taiteesta teeskentelemättömyyden? Tarvitsemmeko, jotain jossa aivomme voivat rentoutua, jotain mitä ei tarvitse yrittää tulkita josta ei tarvitse etsiä motiiveja ihmisten toiminnan takaa? Taidetta, joka koskettaa sillä kaiken käsitteellistämisen tuolla puolen sijaitsevalla alueella, jossa elävää ikuinen kaipuu hyväksyntään ja toivoon.