Mua masennus vaivaa, mut turha syitä on kaivaa psykologin tuolissa tietä tiedostamattomaan raivaa. Ei ongelma tää ole mulle mitenkään uus, mun ahdistaa tää ihmisten pinnallisuus.
Elämänohje on: ”huolta toisista kanna” ja syyllisyyttä koen kun en kaikkea anna. Kun tuntuu ettei maailma ainakaan paremmaksi muutu ( ja kun murehtimaan ryhtyy – ei maailmasta murhetta puutu)
Ei voi tuomita muita vaikkei kukaan tekis mitään, ei koskaa voi nähdä toisen ihmisen pään sisään. Voi sisäinen taistelu olla joskus niin suuri että sängystä nousee vain juuri ja juuri.
Tälle valitukselle tää on varmasti väärä mesta, city-lehden lukijoista varmaan yksi tuhannesta jakaa kanssani mielipiteen tai kaksi mutta jos pääsit tänne asti ehkä mulla kävi flaksi.
On aika alkaa todellinen kapina, hylätä pinnallisuus ja turha napina. Aika muuttaa yhteisöä ja aika muuttaa ihmiskunta, aika jättää tämä aika joka on kuin pahaa unta. Ihminen ei ole luonnostansa ahne tai paha, sielun turmelee yhteiskunta sekä raha. Aika tehdä asioille jotain ei vain rukoilla profeettaa uutta, jos toimi emme nyt ei ehkä tule tilaisuutta enää estää lopullista tuhoa tarvitsemme joukkovoimaa, uhoa, monta miljoonaa ruhoa täynnä päättäväisyyttä täynnä ideologioita ilman itsekkyyttä. Etsikää maailmasta jotain minkä vuoksi elää, tykätkää, hengittäkää, ymmärtäkää, sisäistäkää, lämmittäkää, syleilkää, väriskää, leikkikää. Huolimatta kaikesta, taidan rakastaa teitä.