Mihail Bulgakovin satiirinen, anarkistinen ja absurdi mestariteos tunnetaan Suomessa nimellä Saatana saapuu Moskovaan (suomentajalle ei jostain syystä kelvannut alkuperäinen nimi Mestari ja Margarita, jolla teos tunnetaan kaikkialla muualla maailmassa. Mutta se on kokonaan toinen juttu se).
Kirjassa saatana, joka esiintyy nimellä Woland, on järjestänyt Moskovalaisessa teatterissa suurta hämmennystä aiheuttaneen näytöksen. Seuraavana päivänä teatterin kanttiininpitäjä saapuu Wolandin luokse valittamaan, kuinka näytöksessä yleisöön satanut raha, jolla monet maksoivat kanttiiniostoksensa, on muuttunut yön aikana paperisilpuksi. Wolandin vastatessa moittimalla kanttiinin antimia ja erityisesti pilaantunutta kalaa, mies vastaa että se oli ”toisen tuoreusasteen” kalaa (mitä hän luonnollisesti joutuu katumaan, mutta se on kokonaan toinen juttu se).
Toinen tuoreusaste oli tietysti osa kirjaan piilotettua neuvostojärjestelmän satiiria, joka oli niin purevaa, että teos julkaistiin Venäjällä vasta kymmeniä vuosia Bulgakovin kuoleman jälkeen. Yhtä hyvin se sopii kuvaamaan myös kapitalistisen yhteiskunnan kummallisuuksia, erityisesti markkinointialan tapaa ilmaista asioita.
Esimerkki: varasin juuri huonetta viikonlopuksi kylpylähotellista ja huomasin, että noin 40 euron lisämaksusta olisi tarjolla myös ”superior”-huone. Kysyin puhelimessa mitä superior tässä yhteydessä mahtaa tarkoittaa. Arvelin että huoneessa vähintään olisi samppanjaa pulppuava suihkulähde. ”Ne on pikkasen standardihuonetta isompia ja juuri remontoituja” oli vastaus. Vähän tavallista huonetta kookkaampi, hiljattain uudelleen maalattu huone ei tietysti kuulosta yhtä myyvältä kuin ”superior”, mutta haloo!
Toinen: lentoyhtiöt, joiden hinnoittelu on tunnetusti salatiedettä, ovat jossain vaiheessa lisänneet uuden matkustusluokan, economy plussan, perinteisten economyn, business-luokan, ensimmäisen luokan ja mitä näitä on, rinnalle. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että economyn ja busineksen välissä on joku uusi toisen luokan mukavuusaste, vai että economy-luokan palveluita on huonennettu niin paljon, että ne entiset tuntuvat jo toisen luokan luksukselta. Veikkauksia?
Eihän tässä mitään isompaa itkun aihetta ole, mutta jotenkin tuntuu, että mainosmaakarit ampuvat tässä itseään jalkaan, laajentamalla ”ylellisyysavaruutta” keinotekoisesti. Ylellisyys on määritelmällisestikin elitististä ja joutuessaan massojen kanssa tekemisiin laimentuu tai haihtuu olemattomiin. ”Luksus” on tietysti hyvin subjektiivinen käsite, mutta muistuttanee siinä mielessä pornografiaa, että senkin kyllä tunnistaa kun sitä näkee.
No, toisaalta hyvällä maulla saa enemmän aikaan kuin paljolla rahalla, kuten todetaan toisessa mestariteoksessa, Asterix ja alppikukka. Itselleni luksusta voi olla vaikka rauhallinen hetki, hyvä kirja, kupillinen teetä sekä hapankorppu, jonka päällä on maksamakkaraa JA juustoa.
Mutta se on kokonaan toinen juttu se.