Olin eilen ehtoolla Huvilateltassa Maija Vilkkumaan konsertissa. Konsertti oli osa kiertuetta, jolla Maija-täti juhlistaa 20 vuotta kestänyttä taiteilijauraansa. Yleisö näytti olevan samaa ikäluokkaa kuin tähtikin, eli mediaani-ikä oli varmaan palttiarallaa neljäkymmentä. Vilkkumaalla on kuitenkin aivan mieletön lavakarisma ja energiaa, joka tarttuu yleisöönkin. Keikan loppupuolella kaikki me vanhat pierut heiluimme pystyssä ja taputimme käsiä (enemmän tai vähemmän) musiikin tahdissa.
Vilkkumaa toi lavalle myös vanhat bändinsä, Tarharyhmän ja Hunajamelonit. Tarharyhmän tyttömäistä tappopoppia (joka oli myös keikan avausbiisi) olisi kuullut pitempäänkin. Legendaarisia lyriikoita, kuten ”beibini on kulta, hän on pelkkää tulta. Me ollaan seurusteltu kauan ja mä saan kohta vauvan” oli hauska kuulla taas pitkästä aikaa. Ja bändi näytti nauttivan täysillä. Myös Minna Haapkylä, joka ei tosin tuntunut olevan ihan kotonaan enää basson varressa.
Hunajamelonien huumoripoppi, joka koostui covereista vanhoista hiteistä, kuten My Sharona tai You Give Love a Bad Name, meni kuriositeettinä, mutta olisi varmaan toiminut paremmin ravintolassa vähintään kahden promillen etukenossa kuunneltuna.
Ja sitten Maija lauloi tietysti ne omat suurimmat hittinsä ja jokusen vähän tuntemattomammankin. Teltassa oli aivan helvetin hieno fiilis. Pakko sanoa, että hän on vähintäänkin paras suomalainen naispuolinen singersonger (singer-songwriter). Ehkä sen naispuolinen-määreenkin voi tiputtaa.