Hesarissa oli tänä aamuna juttua punkeista, puutiaisaivokuumeesta ja borrelioosista. Vaihteeksi. Päätin kuitata asian kuuntelemalla punkkia koko työmatkan ajan. 70-luvulla en voinut myöntää pitäväni siitä, vaikka salaa kuuntelinkin veljen Sex Pistols -kasettia. Nyt voin avoimesti ja vapautuneesti nauttia siitä energiasta ja positiivisuudesta, joka mielestäni on punkin perusjuttu näennäisen kovanaamailun alla. Niinpä istuin junassa luurit korvilla ja kuuntelin sitä räimettä hymyillen, samalla kuin luin Irvine Welshin uusinta kirjaa (täydellinen yhdistelmä). Jossain vaiheessa tajusin olevani osuvahko pilakuva keski-ikäisestä nynneröstä, joka kuvittelee olevansa kapinallinen kuuntelemalla Anttilasta ostettua ”Now that’s what I call punk rock” -tyyppistä kokoelmalevyä, samalla kun matkustaa siisteissä vaatteissaan siistiin sisätyöpaikkaansa olemaan siistinä osasena byrokratian siisteissä rattaissa. Hymyilytti sekin vähän. Puuttuu vain, että laittaisin ihan pikkuruisen korvarenkaan korostamaan yksilöllisyyttäni.
Toinen asia, joka toi aamun lehteä lukiessa 70-luvun mieleen, oli Putinin uhoaminen. ”Suuntaamme ohjuksemme Eurooppaan, jos USA jatkaa ohjuskilven rakentamista”. Ja USA toistelee, että ”ihan vaan Iranin ja muiden pilipali roistovaltioiden takia näitä rakennellaan”. Justiinsa. Vaikka Venäjä suorasukaisesti uhkailee ydinsodalla, niin miljardeja dollareita upotetaan siihen, että rakennetaan suojaa vuohen selästä laukaistavia ohjuksia vastaan. Kylmä sota on palaamassa riemuksemme, kuin ei olisi missään välillä käynytkään. Ja kenet oli kaivettu vanhainkodista kommentoimaan Putinin uhittelua? Jimmy Carterin ulkopoliittinen neuvonantaja, jolla on niin vaikea nimi, etten edes yritä kirjoittaa sitä tähän. Kunnon 70’s Show!
Ei tässä voi muuta kuin käyttää vielä yhden 70-luvun reliikin repliikkiä. Go ahead punk, make my day!