Se asia mitä kaikki pelkää, että sattuu. Joku ei pelkää fyysistä kipua, ja jotkut hullut eivät pelkää henkistä kipua, mutta kaikki pelkää että sattuu. Välillä tuntuu että viiltää syvältä, välillä että joku iskisi täydellä voimalla päin näköä ja kun tuntuu tarpeeksi pahalta alat voida pahoin. On kipua, masennusta, depressiota, surua.. Niin monta sanaa sille että tuntuu pahalle. Joku vetää alaspäin, eikä ylös voi edes katsoa. Koko ruumis tuntuu lyijyn painavalta ja muu maailma sumenee mielessä. On vain sinä. Näet vain itsesi, ihan kuin katsoisit ulkopuolisena. Ja pahinta on, että joskus siitä tunteesta ei halua eroon. Tuntuu melkeen hyvältä vain turtua, kuunnella sitä ajatusten sekasortoa päässä, tai silkkaa tyhjyyttä.
Kuitenkin yleensä, kivusta halutaan eroon. ”Kumpa tää kipu nyt katois eikä tulis ikinä takasin..” Mutta mitä jos se ei tulisikaan? Ei tuntuisi ikinä pahalle. Ikinä ei surettaisi eikä itkettäisi, ikinä ei viiltäisi syvältä eikä pistäisi sydämeen. Ikinä ei olisi riitoja eikä tappeluita, ja vaikka polttaisit kätesi, ei palohaava sattuisi. Mitähän siitäkin tulisi? Elämä olisi laimeaa. Täydellinen parisuhde. Rakastat partnerissasi kaikkea. Vuodet vierii ja elämä on kuin ruusuilla tanssimista. Viiden, kymmenen tai vaikka viidenkymmenen vuoden jälkeen saatat miettiä, mihin tässä rakastuit? Kaikki pienet hellät huomiot on jätetty pois, kumppani juoksentelee vieraisilla ja käyttäytyy kuin sika. Mutta miksei hän tekisi niin? Ethän sinä suutu, et loukkaannu, et surustu saati masennu.
Nuoret voisivat huvikseen hakata toisiaan sairaalakuntoon kun ei kipu tunnu ja kaikki lukuisat itsemurhat vaihtuisivat vahinkokuolemiin. ”Ei me tajuttu että sille kävi mitään. Eihän sitä edes sattunu”.
Kuulostaa typerältä, mutta kipua pitäisi osata arvostaa. Eihän ne hyvät hetket muuten miltään maistu. Käyty on pohjalla ja se opetti kantapään kautta, että kipu on osa elämää ja senhän kestää jos haluaa. Tosin haaste joillekkin sekin, ettei pitäisi siitä surkeuden tilasta..