Olen ollut aikeissa saada aikaiseksi jo vuosikausia. Jo ala-asteella selvitin asiaa, mutta eroaminen ei ollut vielä sen ikäisenä mahdollista. Kun vahinko (=koulun uskonnon opetukseen osallistuminen) oli jo tapahtunut, koin eroamisen/eroamatta jättämisen jokseenkin yhdentekeväksi.
Nyt lopultakin tein sen. Miksi?
Tärkeysjärjestyksessä:
– [b]En vain usko[/b] kristilliseen Jumalaan. Joulu on pistänyt miettimään ja ajatuskin jostain parin vuosituhannen takaisesta ihmelapsesta vain hämmentää.
– Elämäntilanteeni on muuttunut. Ostimme mieheni kanssa syksyllä oman kodin ja toivon eläväni hänen kanssaan hamaan tappiin asti. Hän ei kuulu kirkkoon, joten kirkkohäistä on turha haaveilla. Lisäksi hänen kouluhistoriaansa (=elämänkatsomustieto) kuunneltuani olen entistäkin varmempi, etten halua tulevien lasteni osallistuvan uskonnon opetukseen.
– Rakastan laulamista (ja kirkkojen rauhallista tunnelmaa). Kävin laulamassa joululaulut, enkä kehdannut mennä paikalle, jos en olisi kirkon jäsen. Siksi erosin vasta laulettuani. Nyt on vuosi aikaa pohtia kantaani mennäkö ensi jouluna laulamaan.
– Säästin eroamalla ensi vuoden (ja tulevien vuosien) kirkollisveron.
Meillä ei koskaan kotona mainittu Jeesusta/Jumalaa, mutta silti muut perheeni jäsenet myöntävät uskovansa. Mistä se usko tulee? Itse olin aivan kummissani mennessäni kouluun ja kuultuani uskosta ensimmäistä kertaa. Päivän alkajaisiksi laulettiin virsi (mikä oli kyllä päivän kohokohta kun laulaminen oli rakasta), oli uskonnon opetusta ja kiitettiin Jeesusta ruoasta. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuka Jeesus oli ja miksi häntä kiitettiin keittäjien valmistamasta ruoasta. Sain vielä nuhteet, kun katsoin rukoilemisen aikana ylöspäin taivasta kohti (jossa Jumalan oli kerrottu olevan) enkä painanut päätäni alas.
Vielä näin 19 vuotta tuon jälkeenkään en vain käsitä, miten joku voi uskoa.