Minä olen omasta mielestäni pitänyt melko hyvin lupaukseni olla ruikuttamatta foorumin puolella yksinäisyydestäni. Kerran kännipäissäni rikoin lupaukseni. Sori siitä, ei tule toistumaan.
Ymmärrän hyvin, että yhdessä vaiheessa ihmisilläalkoi olla mitta täynnä kun minä joka ketjuun tungin omaa juttua siitä kuinka yksin tulen tässä elämässäni jäämään. He olivat aivan oikeassa kun sanoivat että ala kirjoittaa blogia.
Monet sanoivat, että ihan itse olen oman tilanteeni valinnut. No, tuo nyt kyllä on ihan paskapuhetta. En minä mikään mentaalimasokisti ole, kyllä minäkin haluaisin olla onnellinen mutta moista ei vaan olla minulle suotu.
Nuo kommentit kuinka jokaiselle on olemassa joku, on tarkoitettu kannustaviksi mutta todellisuudessa ne saavat olon entistä kurjemmaksi. Jokaiselle ei todellakaan ole olemassa joku, sanoohan sen järkikin kun katsoo kuinka paljon on vanhojapoikia tai vanhojapiikoja mutta silti moisen ”totuuden” kuuleminen saa aina tuntemaan itsensä todella poikkeukselliselta. Poikkeuksellisen huonolta. Kannustukseksi tarkoitetut tarinat kuinka ”minäkin tunsin samoin kuin sinä ja luulin olleeni ikuisesti yksinäisyyteen tuomittu kunnes tapasin mieheni/vaimoni ja nyt olemme niin onnellisia” saavat minut tuntemaan itseni kertakaikkiaan oloni kamalaksi. Minä kun tiedän että tuollaista onnellista loppua ei minun tarinassani tule olemaan.
Minä olen kohta keski-ikäinen, ellen jo sellainen ole, riippuu määritelmästä, joten kyse ei ole mistään ”kukaan ei rakasta minua”-teiniangstista. Valitettavasti tämä on paljon pahempi juttu.
Kunpa saisin koko ajatuksen pois mielestäni. Keskittyisin muihin asioihin ja silloin kun panettaa niin pahasti että omat kädet eivät enää riitä niin käy maksullisissa, heistä todellakin saa virtaa muutamaksi päiväksi, ja muuten keskittyä elämässä ihan muihin asioihin. Tietenkin, näillä keskustelupalstoilla on parempi olla avaamatta ketjuja kuten ”Missä tapasit puolisosi?”, ”Olen niin onnellinen vaimoni kanssa” yms. Siis, kunpa oppisi iloitsemaan asioista joita on eikä vain kaipaamaan sellaista mitä ei ole eikä koskaan tule saamaan.
Siinäkin mielessä hyvä, että city-väki patisti minut kirjoittamaan blogia eikä valittaa foorumin puolella. Tällainen kirjoittaminen ja ajtusten rustaaminen ”paperille” kuitenkin jotenkin omalla hassulla tavallaan auttaa.
Cityväki ei vaan ymmärrä sitä, että joillekin se vaan menee sitä rataa että vaikka kuinka yrittäisi niin ketään ei koskaan saa. En minä näin pessimistinen kakskymppisenä ollut. Kyllä minä luulin että minulla olisi onnellinen elämä edessä jonkun ihanan naisen rinnalla. Ja kissanviikset!
Jotenkin minusta on alkanut tuntua siltä, että olen pääsemässä pahimman kriisin ylitse. Minun kohdallani on 100% varma asia, että olen yksin loppuelämäni, niin ja se ei todellakaan ole minun valintani,olen keskellä prosessia jossa jotenkin olen hyväksymässä tosiasiat.
Jotakin vikaahan minussa täytyy olla kun en ole kenellekään kelvannut. Ulkoisesti en todellakaan ole mitenkään poikkeava. En ole mikään läski tai muuten erikoisen näköinen, sori ei ollut tarkoitus loukata ketään ihmisryhmää.
Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin se, että suurin osa naisista vaan pitää minua epäkiinnostavana tylsimyksenä ja taas se vähemmistö, joka voisi olla potentiaalisia kumppaneita jotenkin vaistoaa minusta jonkinlaisen henkisen keskeneräisyyden, jonkinlaisen psyykkisen vamman josta en siis varmaankaan itse ole tietoinen.
No, aina ei voi voittaa tässä elämässä. Pitää yrittää päteä muilla elämänalueilla.