Näistä internetin keskustelupalstoista on tullut minulle jonkinlainen ilmainen terapiamuoto. Tosin, täälläkin saa välillä osakseen vittuilua mutta vittuilu karaisee; Pitää vaan osata pitää puolensa.
Kuitenkin, useampaan otteeseen kun olen asioistani esim täällä ja muutamilla muilla palstoilla kertonut niin ihmiset ovat sanoneet minulle, että minun pitäisi hakea ammattiauttajan apua sillä kuulemma teksteistäni näkee että olen sellaisen tarpeessa.
Minusta on vuosien mittaan tullut katkera ihmisraunio. Elämä ei ole mennyt edes sinne päin mitä joskus teini-ikäisenä haaveilin. Kaikki opinnot ovat jostain syystä jääneet kesken. Asia olisi helpompi hyväksyä jos itse ajattelisin että olen liian tyhmä esim yliopistoon eikä siitä olisi tullut yhtään mitään sinne edes pyrkiä. Kuitenkin, muutamat koulukaverit, joita en todellakaan pidä itseäni älykkäämpinä ovat valmistuneet yliopistosta ja heillä on tänä päivänä hyvät työpaikat.
Pari vuotta kävin ammattikorkeakoulua ja ensimmäisenä vuonna pärjäsin hyvin koska työttömänä pystyin keskittymään koulunkäyntiin kokonaan, iltakoulu siis, mutta toisena vuonna sain työpaikan enkä jaksanut käydä sekä töissä että koulussa.
Nyt olen tylsässä duunissa. Kyllähän siinä tarpeeksi rahaa tienaa, että laskunsa maksaa mutta jotenkin tuntuu että säästöliekillä olen omaa potentiaaliani käyttänyt.
Elämäni suurin tragedia ja masennuksen aiheuttaja on kuitenkin krooninen yksinäisyys. Oli sitten kyse suhteen puuttumisesta tai edes sosiaalisen elämän puuttumisesta. Muutettuani pääkaupunkiseudulle vähän aikaa pidin yhteyttä entisiin kotipaikkakuntalaisiin jotka myös muuttivat tänne mutta pikkuhiljaa he ovat jääneet ilman että ketään olisi tilalle tullut. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin. Siis, kyllä minulla harrastuksia on joissa on ihmisiä, esim punttisali, mutta en silti ole tutustunut muihin ihmisiin.
Työpaikka on ainoa paikka, jossa saan päivittäisen ihmiskontaktiannokseni ja vaikka olenkin epäsosiaalinen niin työpaikalla tulen ihan hyvin työkavereiden kanssa juttuun enkä todellakaan ole siellä mikään syrjäänvetäytyvä henkilö.
Sitten tämä kaikkein pahin asia eli naisseuralaisen puute. Vuodesta toiseen täysin yksin ilman mitään suhdetta. Minulle on muodostunut sellainen ajatusmalli että minä olen niin kertakaikkiaan epäkelpo ihminen että ainoastaan joku täysin henkisesti jälkeenjäänyt nainen voisi edes kuvitella mitään suhdetta minun kanssani.
Minulle on myös valjennut että tässä asiassa ei koskaan mitään muutosta tule tapahtumaan. Olen 100% varma siitä, että vietän loppuelämäni ilman yhtäkään suhdetta kenenkään vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Tässä vaiheessa ihmiset sanovat että ei tuollaista voi tietää etukäteen mutta minä tiedän että näin on. Minulle ei tässä elämässä eikä maailmassa ole rakkautta olemassa. Ihmisten vastaanjankuttaminen ja varsinkin lässytys ”Kyllä sinä jonkun löydät” saa minut raivon valtaan sillä se kuulostaa pahemman sortin vittuilulta koska minä vaan tiedän että niin ei tule käymään. En minä aina ole näin pessimisti ollut mutta vuosien ja vuosien pettymysten jälkeen minusta on tullut tällainen ja ihminen on sen verran viisas olento, että se osaa vetää kokemuksistansa johtopäätöksiä.
Esim se, että jos netin kautta tapaan jonkun naisen ja meillä synkkaa viestitellessä varsin hyvin ja sitten sovitaan tapaaminen ja tapaaminenkin sujuu ihan ok mutta sen jälkeen naisen taholta viestittely loppuu kuin seinään, niin kyllähän tuosta voi johtopäätöksen tehdä.
No, ennen nettiaikaa ihan live-elämässä sain kerta kerran jälkeen turpiini kun yritin naisia lähestyä. Minun kohdallani kysymys onkin siitä, että koska minun kohdalleni ei ole odotettavissa muuta kuin päähänpotkittavan rooli eikä minua enää huvita pelata ja olen alistunut kohtalooni olla yksin koko loppuikäni. En tiedä ymmärrättekö mutta silloin kun olen tuossa mielentilassa ja joku tulee sanomaan jotain, että ”Kyllä sinullekin joku on olemassa2 niin minun todellakin tekisi mieli hakata sitä henkilöä nyrkillä kasvoihin niin että veri vain roiskuisi. Se kuulostaa niin julmalta vittuilulta.
Siis, jos palataan alkuperäisen teemaan, niin näillä nettipalstoilla kun olen tämän kipeän asian kanssa käynyt keskustelua niin useasti minulle on sanottu, että olen selkeästi ammattiauttajan tarpeessa.
Minä vaan en todellakaan nettimaailman ulkopuolelle ole vuodatuksineni valmis astimaan. Nettipalstoilla voi anonymiteetin suojassa sanoa miltä tuntuu. Kasvokkain en ikimaailmassa alkaisi kenellekään ihmiselle näitä äsken mainitsemiani asioita kertomaan, oli sitten tuttu tai tuntematon kyseessä. Siis, vaikka vaihtoehto olisi mikä hyvänsä niin en silti ikinä. Ylpeys estää moisen. Ylpeys ei estä ns ruikuttamasta nettipalstoilla koska täällä minua ei kukaan tunne mutta ylpeys estää minua kasvokkain alkaa kertomaan itsestäni kuinka huonoksi ihmiseksi itseni tunnen.
No, minä yritän sinnitellä miten parhaani kykenen.