Nyt on sitten mielenkiintoinen viikko edessä. Ensin on päihdehuoltajan kanssa vastaanotto ja sen jälkeen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Kamalaa! Psykiatrisen sairaanhoitajan! Siis, missä vaiheessa minun elämäni on mennyt siihen pisteeseen, että minun pitää tavata psykiatrinen sairaanhoitaja?
No, tässä on käynyt mielessä, että peruutan ajat mutta sitten taas huomasin, että ehkä ei sittenkään. Viikonloppuna tuli taas molempina päivinä vedettyä perseet ja taas sähelsin kännipäissäni kotona hellan kanssa. Krapulan sijasta oli taas aivan hirveä henkinen kankkunen. Kenties minä todellakin olen avun tarpeessa.
Tämä on vaan niin hankalaa. Jotenkin tuntuu siltä, että nyt ollaan jonkinlaisessa risteyskohdassa. Joko nyt elämä lähtee parempaan suuntaan tai sitten se muuttuu entistä huonommaksi. Jotenkin vaan pelkään että tuo jälkimmäinen on minun kohtaloni. Sitä kun on yksin ja tulee koko elämänsä yksin olemaankin niin ei edes välitä. Tuommoinenkin asia tuli mieleen, että koska minulla on asuntolaina niin miksi ihmeessä? Eihän yksin asuvalla ihmisellä ole mitään mieltä ottaa asuntolainaa. Asuntolainan ottaa vaan pariskunnat jotka kahdella tulolla saa sen helposti maksettua pois. Yksinäiset ihmiset asuvat vuokralla.
Minun kohdallani on ratkaisematon yhtälö: Olen masentunut koska olen yksin ja tiedän 100% varmasti että tulen aina yksin olemaankin mutta enhän minä 15v yksinasumisen jälkeen mitenkään muuten edes osaisi edes asuakaan. Serkkuni tuli vastikään isäksi ja saa kohta toisenkin lapsen. En minä hänen kanssaan osia vaihtaisi. No, ei hänkään varmasti minun kanssani.
Minun pitäisi vaan itseni tajuta, että minullahan on asiat just niinkuin ne minun kaltaiselleni ihmiselle parhaiten voi ollakin. No, katsotaan nyt mitä lääkärit sanoo.