Perjantaina nousin bussista väsyttävän työpäivän jälkeen kurkkukipuisena ja päänsärkyisenä. Olo oli kaikin puolin kurja, jouduin jopa jättämään kurssin väliin siltä illalta.
Mutta siitä fyysisesti kurjasta olosta huolimatta mieleni kirkastui kun bussi jatkoi matkaansa ilman minua. Katsoin toiselle puolelle tietä, ja näin kotitalomme. Näin asuntomme pimeät ikkunat, ja tiesin mitä seinien sisäpuolella odottaa. Ylitin kadun, avasin alaoven ja nousin kerrosta ylemmäs. Kolmen kuukauden yhteiselon jälkeenkin kaksi nimeä ovessa saa minut hymyilemään. Asunnossa oli hämärää ja hiljaista, mutta yksi asia oli selvää silloinkin: rakkaus asuu täällä. Tämä on meidän kotimme, enkä koskaan ole ollut niin onnellinen missään kuin olen täällä.
Nähdään illalla kotona, muru. <3