Sovin yhden kiinteistövälittäjän kanssa mun asunnon myynnistä tiistaina. Seuraavana aamuna muru otti kuvia myyntiesitettä varten, ja niitä katsoessani mä rupesin itkemään aivan hysteerisesti ja meinasin perua koko jutun. Rauhoituttuani tajusin, että reaktiooni vaikuttivat monet asiat. Niitä tässä ajattelin vähän itsellenikin selventää; kirjoitettuna asiat jotenkin selkenevät parhaiten.
* Vaikka ollaankin puhuttu kodinvaihdosta jo hetken aikaa, tuli varsinainen päätös aika vauhdikkaasti; sunnuntaina päätettiin, että ruvetaan myymään tätä, sitten olikin jo tiistai-ilta ja ruokapöydän ääressä kiinteistövälittäjä.
* Tämä asunto on ollut mun ihan ensimmäinen KOTI aikuisiällä. Kaikki muut ovat olleet väliaikaisia ratkaisuja, vuokrasopimuksia vuodeksi tai ”toistaiseksi”. Kaikkiin aiempiin asuntoihin liittyy jotain surullisia tai ikäviä muistoja; tässä, kodissani, olen saanut rauhassa koota itseni ehjäksi, ja löytänyt onnen.
* Tavallaan ehkä pikkaisen harmittaa kaikki se tehty työ ja nähty vaiva; vastahan mä olen tämän vuoden verran omistanut…
Siinä ne oikeastaan oli. Vähän pintapuolisesti, mutta kuitenkin. Tätä kaikkea itkiessäni muruni sanoi jotain, mikä kuivasi kyyneleet ja sai mut vain ja ainoastaan odottamaan tulevaa: asunto on vaan seinät ympärillä ja katto pään päällä; kodin siitä tekevät asukkaat.
Tuon miehen kanssa voisin asua oikeastaan ihan missä hyvänsä, onnellisena.