Kävin tekstiviestikeskustelun läheisen ihmisen, jolla on erittäin hankala kuukausi takanapäin, kanssa. Hän pahoitteli vaisuuttaan kun eilen näimme, sanoi että minun iloisuuteni ja huolettomuuteni vain tuntui korostavan sitä. Minä puolestani pyysin anteeksi, etten omista kiireistä johtuen ollut ehtinyt auttamaan niin paljoa kuin olisin itsekin halunnut, ja sanoin, ettei hänellä mitään anteeksipyydettävää ollut. No, vastauksen ei ehkä olisi pitänyt yllättää, mutta jotenkin se silti pysäytti. Hän totesi, että seura olisi kyllä kelvannut, mutta että ”kaikilla on tärkeysjärjestyksensä”.
Se sai minut miettimään, olenko tehnyt väärin asettaessani oman elämäni etusijalle. Viimeisen kuukauden aikana olen muuttanut, rempannut ja sisustanut, samalla töissä käyden. Ai niin, ehdinhän minä myös olla lähes viikon vuoteenomana keuhkoputkentulehduksen kourissa… Olisiko minun pitänyt unohtaa asunnon järjestäminen, tai kenties vaan heittää tavarat sekaisin jätesäkkeihin muuttoa varten? Meillä oli aikataulu, josta oli pidettävä kiinni, enkä minä voi mitään sille, mitä hänen elämässään on tapahtunut.
Viesti syyllisti ja satutti. Olenko minä huono ihminen asettaessani itseni ja oman elämäni muiden edelle? Onko väärin, että viestinsä sai minut ajattelemaan, että hän itse on tehnyt tiettyjä valintoja elämässään ja saa näin ollen elää seurauksien kanssa?
En minä voi muuttaa ihmisen perusnegatiivista elämänkatsomusta, enkä myöskään tehdä tehtyä tekemättömäksi. Nyt kun tilanne elämässäni on tasoittunut, yritän olla läsnä enemmän, mutta en rupea pyytelemään anteeksi sitä, että minulla on asiat hyvin.