Minä en jaksa vaikeita ihmisiä. En ymmärrä, miksi kaikesta pitää vääntää ja kaikkea puida, etenkin kun mitään selkeästi puimisen tarpeessa olevaa asiaa ei ole. Minä tykkään rauhallisesta, tasaisesta elämästä. Joku voisi pitää sitä tylsänä, mutta minulle se sopii. En pidä elämääni mitenkään tapahtumaköyhänä, päin vastoin, mutta en myöskään jaksa murehtia jokaista pientä (enkä aina suurempaakaan) vastoinkäymistä kuin se olisi maailmanloppu. En jaksa myöskään takertua ihmisten yksittäisiin sanoihin tai loukkaaviin tekstiviesteihin. Sellaisia lähettävällä ihmisellä on asiat jollain tasolla huomattavasti huonommin kuin minulla.
Pitäisikö vain hymyillä ja pyytää anteeksi vääryyttä, jota ei ole tehnyt? Pitäisikö kääntää selkänsä ja antaa olla ihan kokonaan, vaikka se satuttaisikin monia, eikä vähiten itseäni? Olen jo yrittänyt erilaiuuden hyväksymistä, se ei tuota minulle ongelmaa, mutta toinen osapuoli ei kykene samaan. Kaikkia ei voi miellyttää; ehkä tästä eteenpäin keskityn oikeasti vain itseeni. Itsekkyydestähän minua jo sanoitta syytetään.