Jotkut ihmiset eivät vaan osaa sulkea kirjaa, hyvästellä, päästää irti. Tulin töistä väsyneenä ja kurkkukipuisena, eteisen lattialla odotti saapumisilmoitus – kirjattu kirje. Toki ystäväni muistavat minua lahjoilla, eikä parhaan irkkukamun paketti ollut vielä saapunut, mutta jotenkin ajattelin, että tässä voisi olla ne viimeiset palaset elämästäni siellä. Ne, jotka muuton tohinassa jäivät olohuoneen seinälle, eteisen hyllylle, työpöydän nurkalle.
Väsymyksestä huolimatta kävelin sitten postiin. Sain pakettini (julmetun iso kirjekuori; selittää sen kirjattu kirje-määritelmän), ja katsoin käsialaa sen päällä. En tunnistanut sitä. Se ei ollut ystävistä rakkain, siitä olin varma. Mutta ei se mielestäni voinut myöskään olla käsiala, joka on aikanaan koristanut rakkauskirjeitä. Vai oliko? En voinut olla varma.
Kotona avasin kuoren, ja osa minusta pettyi nähdessään ystäväni minulle lähettämän joululahjan. Olin kai toivonut, että se mies vihdoin olisi päästänyt irti, jatkanut elämäänsä. Niinkuin minä olen tehnyt. Ei. Sähköpostirumba jatkuu yhä…