Muutama vuosi sitten silloiseen työpaikkaani saapui närkästynyt naisasiakas. Asusteosaston päällikkönä hänet ohjattiin puheilleni. ”Miksei teillä ole enää myynnissä string-bikinejä?” hän ihmetteli. Pahoittelin asiaa, ja selitin että moiset päätökset tekevät ostajat ja suunnittelijat pääkonttorissa, Lontoossa, ja että voin toki lähettää heille palautetta asiasta. ”No, ei sen niin väliä”, hän tuhahti ja osti sen sijaan (varovasti arvioituna) kaksi numeroa liian pienet narubikinit. ”Kuka muu kuin seksityöntekijä menee julkiselle paikalle stringeissä?” pohdin itsekseni.
Unohdin asiakkaan, ja string-bikinit toissapäivään asti täysin. Mikä muistutti asiasta? Se hetki, kun minulle selvisi että olen ihan aikuisten oikeasti ruskettunut lomalla; etu- ja takavalot loistavat kirkkaasti, sillä asuvalintani kattoterassilla auringon palvontaan on ihan perinteiset bikinit, jotka peittävät riittävästi, mutta paljastavat kuitenkin sen verran että kesämekossakaan kulkiessa ei juuri rajoja näy.
Joten, jos lomalta palattuani Vallilassa rupeaa tapahtumaan enemmänkin liikenneonnettomuuksia keskellä yötä, se johtuu siitä, että katulamppujen valo heijastuu vitivalkoisesta ahteristani aiheuttaen sokaisevan kirkkaan valoilmiön. Muru, kun luet tämän, käytkö sulkemassa kaihtimet valmiiksi?
Ai niin – en tästä huolimattakaan string-bikinejä käyttäisi; leveää takalistoani ei tarvitse muiden kuin minun ja mieheni nähdä. Toivottavasti ei sokaistu kokonaan…..