Hieman etuajassa kirjoittelen, mutta niinhän mulla on ollut tapana tähänkin asti… Ylihuomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun kyyneleet silmissä raahasin sata kiloa tavaraa alas portaita, jätin avaimeni pikkukaksion keittiön pöydälle ja hyvästelin entisen elämäni Dublinissa. Se ei ollut helppoa; olin lähtenyt sinne 19-vuotiaana, ja yhtäkkiä kymmenen vuotta oli kulunut ja olin jättämässä sen taakseni. Nousin ystäväni autoon, istuin hiljaa takapenkillä ja tuijotin tuttuja maisemia. Silä hetkellä ei tuntunut oikein siltä, että voisin koskaan olla kotona enää missään. Sydän oli pirstaleina ja mieli maassa.
Piristyin koneessa. Ajattelin muuttoa vain viikonloppuna Helsingissä parhaan irkkukamuni kanssa. Laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle, ja paras ystävä oli vastassa. Olin kotona. Ekan kirran kirpaisi sunnuntaina, kun piti saattaa kamu taas kentälle….
Palaset loksahtivat kohdalleen todella nopeasti. Löysin työpaikan, muutin kivaan asuntoon, treffailin, tutustuin ihmisiin. Puoli vuotta meni, enkä edes kaivannut Dubliniin, ”kotiini”. Vaihdoin työpaikkaa vielä mieluisampaan, ostin asunnon. Tapasin ihanan miehen. Ja kun pari viikkoa sitten juhlin 30-vuotissynttäreitäni, rakkaimmat ystäväni Irlannista lauloivat Paljon onnea vaan suomeksi, ja tiesin, että minulla on enemmän kuin olisin vuosi sitten voinut kuvitellakkaan.
Ensimmäinen vuosi siis kohta takana. Mitä tuovat tulevat tullessaan? Ei sitä voi tietää, enkä edes haluaisi. Haluan nauttia siitä, mitä jokaisella päivällä on tarjota. Kiitos teille, jotka olette tehneet kuluneesta vuodesta ikimuistoisen, tästä on hyvä jatkaa.