Osaan ehkä vihdoin vähän käyttää tätä. Ehkä. Ehkä ei toisaalta pidä sanoa liikaa, tai kohta tapahtuu taas jotain huonoa.
Päätin juuri vaihtarivuoteni Saksassa ja tulin toissapäivänä Suomeen. Tuntuu oudolta olla täällä. Kaikki kaverit on poissa tai kiireisiä eikä kenelläkään ollut tänään aikaa lähteä kaupungille, en ole tavannut vielä yhtäkään kaveria täällä. Huomenna tulee Eeva ehkä käymään nopeasti, hakemaan sen yökkärinsä, mutta ei sekään juuri ole kummoinen päiväohjelma – olen suoraan sanottuna vähän pettynyt, kun luulin, että voitaisiin tehdä jotain oikeeta, mennä Kaivariin tai jonnekin (en tiedä, mikä ihmeen hinku mulla on Kaivariin koko ajan). On muutamia ihmisiä, joita tahtoisin välttämättä nyt tavata vuoden jälkeen, ja joitain ihmisiä, joiden tapaamiseen mulla vaan ei ole pokkaa. Tuntuu vaan niin vaikealta vuoden jälkeen ottaa luuri ja soittaa jollekin, jolle viimeksi puhui joskus viime kesänä. Mutta ehkä ne ihmiset ei ole niitä erityisen läheisiä ihmisiä – niitä näkee, jos näkee.
Sen lisäksi isosisko saa huomenna tiedot, pääskö se sinne Tampereelle kauppikseen, vai joutuuko se Vaasaan. Se on varmaan ihan paskana jos joutuu Vaasaan, mua pelottaa sen puolesta.
Tänään menin ekaa kertaa julkisilla kulkuvälineillä. Ihmettelin, että bussiin mennään vain etuovista sisään, ja metropysäkkejä oli tullut yksi lisää, Kalasatama. Sitä oltiin just alettu rakentaa viime vuonna ku mä lähdin Saksaan, mutta olin silti ihmeissäni, kun Kulosaaren jälkeen ei tullutkaan Sörkkä.
Kaupungilla joka kerta kun kuulen ihmisiä, jotka puhuu suomea, olen valmis hyppäämään niiden eteen ja sanomaan ”AI MOIIIII SÄKIN OLET SUOMESTA” tai jotain. Petyn kerta toisen jälkeen kun tajuan olevani Suomessa. Parasta on se, että toi tapahtuu suurin piirtein viiden minuutin välein.
Tulin myös siihen tulokseen, että Suomessa on menty ihan överiksi kaikkien karkkien kanssa. Ei hemmetti, lakua Ässämix-täytteellä ja vaniljapäärynä- ja vadelmamustikkatäytteellä, Ässämixejä vaahtokarkkeina ja suklaata salmiakkitäytteellä? Rakkaat suomalaiset, syöttekö te noita oikeasti?
Täällä on tylsää. Helsinki on yks maailman parhaista kaupungeista, mutta ilman kavereita täälläkin on tylsää. Tulispa jo viikonloppu, sillon tapaan ainaki Karvan ja Vapun ja maanantaina Ilonan.
Äiti on ihan vakuuttunut, että kaipaan takasin Hannoveriin ja etten tule sopeutumaan tänne – onhan se omalla tavallaan hienoa, että se yrittää tukea ja ymmärtää, mutta suoraan sanoen tähän mennessä en ole kauheasti ehtinyt kaivata Hannoveriin, eikä se oikein autakaan, että joku koko ajan sanoo sulle, ettet tule viihtymään. No ehkä en sitten oikeasti tule viihtymään. Tällä hetkellä olen vaan iloinen, että olen kotona. Tykkään Helsingistä ja viimeisen kuukauden Saksassa olin odottanut kotiinlähtöä aivan megana (välillä myös kauhulla), vaikkei mulla enää viimeisenä puolena vuotena oikeastaan koti-ikävääkään ollut.
Mun vasen silmä on jotenkin outo. Ihan ku olisin allerginen jollekin, mutta kai se näkyisi molemmissa silmissä. Se silmä on ihan punainen ja turvonnut. No, okei, täytyy myöntää, että punainen ja turvonnut vain siksi, että mun oli tyhmänä pakko hieroa sitä. Muuten siitä vaan valuu vettä koko ajan ja se kutittaa hassusti. Äsken nukahdin ruuan jälkeen takapihan riippumattoon ja se oli melkein liimaantunut kiinni. Olin hetken ihan paniikissa, etten saa sitä enää auki. 😀
Tylsä lomanalku. Viikko sitten olin vielä koulussa ja biletin kavereiden kanssa Saksassa niin että kyllä siinä Erkkikin jäätyisi. Nyt istun kotona ja testailen vesijohtoveden makua (parempi kuin Hannoverissa) ja syön ruisleipää ja Oltermannia ja yritän soitella kaikkia kavereita läpi ja menen itsekseni keskustaan. Säälittävää tai jotain. 😀