Herään uuteen päivään kammo päänsäryssä ja suussa olevasta mausta voi päätellä, että eilisissä paskansyöntikilpailuissa on oltu taas palkintosijoilla… Vittu vai oonko heränny keskellä yötä, kun on niin pirun pimeää… Mähän en näe mitään!?!? Jumalauta… se virolainen vodka… saatanan ryssät, olishan se taas pitäny arvata, ettei sieltä mitään hyvää tule! Tai olihan se vielä eilen varsin hyvää, mutta jos nyt näkö lähti, niin mä tapan kaikki virolaiset paljain käsin. Aloin miettimään miltä näyttää kun sokea suomalainen pyörii Mustamäen torilla kuin helikopteri, yrittäessään ottaa henkeä kaikilta vastaantulijoilta ja päätin unohtaa koko jutun… Nyt pitää tosissaan keskittyä tähän ”näkökyvynmenetysasiaan”. Päätin varovasti huutaa apua. ”Mikä sulla taas on hätänä?” Tunnistin sen Jussin ääneksi ja huomasin väitteen muiden astien herkistymisestä sokeutumisen jälkeen varsin paikkansa pitäväksi. Saatana että mä oon nyt hyvä tunnistaan ihmiset äänen perusteella… ja kaukaa! Kehuin Jussille kuinka se on ihan vitun hyvä jätkä ja mukava kaveri, kun juotti mulle virolaista metanolia ja itte on tietenkin vetäny salaa Finlandia-vodkaa… vai onkohan Jussikin sokeutunut???
Mun annettiin ymmärtää, ettei tässä kenestäkään ole sokkoa tullut. Lapset vaan olivat olleet huolissaan mun leveästä naamasta, johon aurinko tarttuu aika voimakkaasti, varsinkin jos nukkuu selällään saunan kuistin edessä kanto tyynynä ja lärvi suoraan kohti keskipäivän aurinkoa… Pennut oli yhdessä tuumin heittäny pyyhkeen mun naamalle, ettei se pala auringossa. Ihanat lapset, vaikka vähän uteliaita… Olivat nimittäin kovasti kyselleet Jussilta miksi iskä nukkuu pihalla..? Joskus ittekkin ulos sammuneena Jussi oli selvittänyt kääpiöille, mitenkä mä olin jo ennen kukon pierasua vetäny 10 km lenkin, käyny uimassa ja sitten levähtänyt hetkeks aurinkoon. Lopuksi se oli kuitannu koko kiusallisen tilanteen sanoilla: ”On teillä kyllä lapset energinen ja hieno isä!”
Tästä tulee täydellinen päivä! Mä en olekaan sokea, päätä ei särje enää yhtään ja olut maistuu melkein yhtä hyvältä kuin eilen. Päätimme lähteä veneretkelle.
Mukaan pakattiin lapsille makkaraa ja mehua, isät tyytyivät pelkkään ”mehuun”. Kaikilla oli asianmukaisesti pelastusliivit päällä ja kippari oli (melkein) selvinpäin. Kyllä elämä hymyili kun päästettiin reilua 40 solmua Jussin pikaliipparilla ja pujoteltiin paikallisten harrastekalastelijoiden soutuveneistä muodostunutta slalomrataa. Alkuasukkaiden huudoista päätellen taidettiin mennessämme katkoa muutamat pitkätsiimat ja mikäli siinä vauhdissa oikein näin, niin yksi venekunta taisi tahtomattaan pulahtaa pikku päiväuinnillekin…
Rantauduimme mukavaan pikku saareen grillamaan ja nauttimaan janojuomaa. Kateltiin Jussin kanssa kuinka lapset nauttivat olostaan. Totesimme yhteen ääneen, että kyllä hyvä isä on lapselle iso asia ja ettei äidit pystyis ikipäivänä järjestään mitään näin extremeä pennuille. Todellinen extreme-kokemus tosin antoi odottaa itseään vielä hetken…
Kuin tyhjästä, ilmaantui yhtäkkiä aivan helvetillinen myrsky! Tuuli oli varmaan 25m/s ja pingispallon kokoisia rakeita satoi taivaan täydeltä. Esterillä oli selvästi voimakkaita ruuansulatusongelmia ja se päätti antaa siitä meille osansa. Rantaan tullessamme oli aurinko paistanut pilvettömältä taivaalta ja vene oli jäänyt asianmukaisesti kiinnittämättä. Nyt se perkeleen pikavene oli osittain vitunmoisen rantakiven päällä kokka kohti taivasta… Juha kiroili, lapset huusi ja mä siemailin Olvia kuusen alla. Mua nauratti ja mun oli hyvä olla.
Kaikkien kommellusten jälkeen päästiin uudelleen vesille, mutta veneen moottori oli ”ehkä hiukan” hörpännyt vettä sisäänsä. Se kävi noin kolme minuuttia, eli juuri sen verran, että päästiin pahimpaan myrskyn silmään ja siihen koneet SEIS! Nyt alko jo muakin jännittään… Avasin kaljan ja kietasin sen huikalla naamaan. Päätin, että jos kuolen, niin en takuulla selvinpäin. Avasin seuraavan pullon. Vettä tuli yli laitojen niin perkeleesti ja paatti alkoi pikku hiljaa muistuttaan Ikaalisten Kylpylän lastenallasta. Vettä oli ihan vähintäänkin saman verran ja lasten kirkuminen ehkä jopa karvan verran kovempaa. Ainoa ero oli se, että lastenaltaassa mä en ole koskaan juonu kaljaa… NYT JOIN… koko ajan ja kaksin käsin… Mä oon aina ollut sitä mieltä, että tosimies ei pelkää mitään ja kännissä ei pelota… Päätin siis vetää pikakännin kaljasta ajattelematta sen enempää sitä, että kahdeksan pulloa Olvia varttissa saattaa alkaa karvan verran kusettaan.
Lopultakin tää ajelehtiva lastenallas törmäsi jonkun kesämökin rantakiviin. Ihan ensimmäisenä yritin pelastaa rakeiden runtelemat ja perkeleen peloissaan olevat lapseni rantaan, mutta putosin veneestä ja löin pääni laituriin. Jussi nosti lapset tälle mua pahoinpidelleelle laiturille ja alkoi nauramaan mun kupoliin noussutta helvetinmoista kuhmua… saatana, mulle ei vittuilla! Päätin heittää jätkän järveen, mutta ensin oli kustava. Lorottelin tosi miehekkäästi laiturin reunalta järveen, kun paikalle saapui oikein herttainen iäkäs pariskunta. He toivottivat meidät tervetulleiksi mökkiinsä lämmittelemään ja olisivat kuulemma savustaneet meille kalaakin, ellen mä olis juuri kussut niiden veneeseen ja suoraan siellä olleeseen ämpäriin, joka oli täynnä siikaa…
Pian oli taas kaikilla hyvä mieli. Mäkin rentouduin rankan kokemuksen jälkeen niin totaalisesti, että nukahdin kahvipöytään. Heräsin seuraavan kerran kun tää paikallinen pappa vei meitä farmari-Ladallaan kohti Jussin mökkiä ja kertoi ihan saatanan mielenkiintoisia tarinoita joka jumalan kurvista, notkosta, pensaasta, maitolaiturista ja männynkävystä. Äijä oli selvästikin asunut täällä liian kauan. Kiitimme kyydistä ja lupasimme hakea veneen kun kelit vähän viisastuu. Hakekaa vaan… mä en mee ikinä enää viittä metriä lähemmäs tota saatanan rutakkoa. Päätin nauttia kaikesta nestemäisessä muodossa olevasta vain sisäisesti. Mä en ole mikään merimies – mä oon tosimies!