Ikävä on nyt ollut mun seuralaisena muutaman päivän. Ei silleen mitenkään kovin huonona fiiliksenä, mutta vahvana tunteena. En tiiä mistä se tuli.
Remppua mulle tuli ikävä ku ostin Ikeasta uuden unikaverin, se jotenkin muistuttaa Remppua. Luulin että oisin päässy tästä ikävästä jo yli mutta en näemmä. Mutta olihan se sellainen koira ettei toista sellaista maailmassa ole. Meillä oli niin mieletön henkinen yhteys että ei kai sellaista koskaan unohdakaan. Ja pitkä oli yhteinen matkammekin, 14 vuotta.
Ehkä tuo Remppu-ikävä toi pinnalle muutakin ikävää, vai mistä se lienee johtuu. Maisaa ja Millaa on mieletön ikävä, ajatuskin koskee sydämeen. Ipiä ikävöin myös ja Artoa. Huoh.
Tiedän ja järjellä kun ajattelen niin onhan se aika luonnollista että meillä ihmiset tulevat ja menevät elämässämme. Miksi mun on kuitenkin niin vaikea päästää irti? Myös sellaisista ihmisistä joista tiedän etteivät he tee ollenkaan hyvää minulle. Järki sanoo että tästä ihmisestä on päästävä eroon, mutta miksi tunteet kaipaavat kuitenkin? Vittu kun saisi nämä tunteet revittyä irti muuten niin hyvästä ja fiksusta ihmisestä :0)
On jotenkin vaikea sopeutua ajatukseen, että kun nyt tutustun tähän uuteen ihmiseen niin menetän kohta hänet kuitenkin. Tuntuu turhalta ja kipeältä avata sydäntään, kun kohta joutuu sen ihmisen repäisemään sieltä kuitenkin pois. Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Sen takia kai nyt on tällainen outo fiilis. Ei niinkään surullinen, mutta tyhjä. Tai ei edes tyhjä, se olisikin helppo fiilis. Kelluva voisi ehkä kuvata tätä olotilaa.
Eilen baarissa tuli niin pohjattoman yksinäinen ja tyhjä olo. Miksi enää edes toivoisin, että se joku minullekin löytyisi. Jos vaan antaisi periksi ja tyytyisi siihen että yksin tässä olen lopun aikani. Ei tämä maailma ole mua varten.
Ja jotain tapahtuu kohta, koska hankkiudun vanhoista huonekaluista ja romuista eroon. Tarkoittaako se henkistä muutosta vai fyysistä? Muutanko kohta? Miksi ja mihin? Toisaalta olen utelias, toisaalta en haluaisi tai jaksaisi taas jotakin uutta. Jotenkin tuntuu että elämä kulkee kauhean kovaa vauhtia, pysynkö sen mukana? Haluanko pysyä vauhdissa mukana, vai haluaisinko hidastaa vauhtia? Jopa pysähtyä? Ei, sitä en halua. Pysähtyneisyys on pahinta mitä tiedän. Se ei tee mulle ollenkaan hyvää.
Tavallisesti kun tulen kotiin tänne Helsinkiin, tuntuu tosi hyvältä. Mutta tänään kun tulin junalla asemalle, niin tuntui kuin olisin vieraaseen paikkaan tullut. Todella outo fiilis. Kävelin tuttuja reittejä rutiinilla ja samalla olin kuin toisessa maailmassa, vieraiden keskellä. Mutta kun siitä olen täällä asuessa nauttinutkin. Siitä että voin kulkea itsekseni muiden keskellä, omana itsenäni, juuri sellaisena kuin haluan. Tuntematta vastaankäveleviä ihmisiä. Juuri sitä hain kun tänne muutin.
Kun Pekka eilen baarissa näytti eri ihmisiä ja kertoi heidän kohtaloistaan, mulle tuli ristiriitainen tunne. Tavallaan haluaisin olla osa tuollaista yhteisöä, jossa kaikki tietävät ja tuntevat toisensa. Tavallaan se toisi yhteenkuuluvaisuutta ja turvallisuutta. Toisaalta se olisi ahdistavaa. Katselin myös niitä ihmisiä ja mietin millaista olisi asua noin pienellä paikkakunnalla. Ja onko minunkin kohtaloni vielä kymmenen vuoden jälkeen istua yksin ja toivoa että minullakin olisi joku läheinen, joku jota rakastaa. Tuleeko minustakin tuollainen epätoivoinen, joka hakee väkisin ketä vaan jotta saisi läheisyyttä edes hetkeksi.
En unohda ystäviäni, he ovat minulle tärkeitä. Mutta ei se ole sama halata ystävää kuin rakasta. Ystäväni sanovat, että olen kiva, kaunis, mukava yms. Mutta mitä mun pitäisi olla jotta joku rakastaisi mua? Nuori? Kauniimpi? Hoikempi? Vielä mukavampi? Aina iloinen? Tyhmempi? Blondimpi? Pinnallisempi? Mutta kun mä en osaa olla muuta ku mä itte. Eikä se riitä tässä kovassa maailmassa. Mun pitäis osata olla kova, laskelmoiva, osata käyttää muita ihmisiä. Tai ainakin tuntuu että sellaiset ihmiset saavat sitä läheisyyttä, rakkaita lähelleen.
Nyt olisi hyvä aika ostaa asunto, kun sain sen vakivirankin. Mutta se tarkoittaisi sitä että mun pitää käydä etsimään asuntoa, sijoitusmielessä. Kilpailuttaa pankkeja ja hakea lainaa. Miettiä mikä korko olisi paras ja taloudellisin. Ryhtyä tarjouskilpailuun, juonia ja pyörittää ja harkita ja olla järkevä. Mutta kun mä vaan haluaisin oman pikkukodin joka olisi mun oma turvallinen pesä jossa voisin olla turvassa. Mä inhoon rahaa ja sitä miten kova mun pitäis olla jotta saisin sitä ja jotta osaisin käyttää sitä oikein.
Kait mä oon vielä niin pieni ja rikkinäinen. En osaa vieläkään näitä aikuisten juttuja. Eikä ole ketään kehen luottaa näissä jutuissa, ketään keneltä kysyä neuvoa, ketään joka ottaisi huolia pois mun harteilta hetkeksi. Ketään joka pitäisi kädestä kii, kuuntelisi mun hengitystä tai kyyneliä. Olisi vaan siinä mun turvana, olisi vaan. Ei tarttis tehdä mitään, olla mitään erityistä tai hienoa, olla vaan ihminen, rakas, lähellä hetken.
Ja ei vittu, taas itken silmäni turvoksiin. Onneksi on noi lusikat pakastimessa niin saan aamulla turvotuksen niillä veks. Mutta enhän mä olekaan itkeny pitkään aikaan, olihan se korkea aika jo, heh.
Että näillä mietteillä tänään mennään yötä kohti. Onneksi huomenna vielä vapaata, ni ei tartte näissä fiiliksissä mennä pelastelemaan niitä ihmisiä.