Vuosi päättyy ja mietteet ovat melkoisen syvällä. Jotenkin mennyt vuosi on ollut paljon täynnä tapahtumaa ja kokemuksia, mutta kuitenkin niin tyhjä. Vai olisiko oikeampi sana pinnallinen. Toisaalta olen ollut tyytyväinenkin siihen pinnallisuuteen, sen kanssa kun on helpompi elää. En jaksaisi miettiä näitä syvällisiä asioita. Liian raskasta.
Tällä hetkellä olen niin pettynyt ihmisiin. Yleisesti ja yksilöllisesti. Ovatko kaikki ihmiset todellakin näin petollisia, kieroja, pinnallisia, kusipäisiä, kylmiä, hyväksikäyttäviä, välinpitämättömiä… Vai olenko itse nyt jotenkin murrosvaiheessa? Siirtymässä itse pois tuosta pinnalisuuden maailmasta ja hakemassa jotain syvempää elämääni? En todellakaan tiedä.
Tuntuu vain siltä, että elämä tällä nykyisellä tasolla ei riitä. Jotain muuta tähän on saatava. Onko se sitten ihmissuhde? Vai olisiko se taas työn puolelta eteenpäin siirtymistä? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia on päässäni.
Olo on todella yksinäinen. On ystäviä ja uusia ystäviä, mutta paras ja läheisin ystävä liian kaukana, perhe hylännyt tai asuu liian kaukana. Itku tulee liian usein, ihan liian usein. Vaikka olenhan tähän yksinäisyyteen elämäni aikana tottunut, niin silti se koskee aina vaan yhtä paljon. Nytkin kyynelten kanssa kirjoitan tätä.
Sen ehkä olen oppinut, että tunnistan jo ihmiset jotka yrittävät hyväksikäyttää minua. Vielä kun oppisin haistattamaan pitkät niille saman tein, etten edes odottaisi heiltä toisenlaista käytöstä. Ihmistä kun ei kukaan toinen ihminen voi muuttaa.
Miksi sitten luotan edelleen ihmisiin? Tuntuu siltä etten kuitenkaan voi tai halua elää niin pessimistisenä, että epäilisin kaikkea ja kaikkia. Tosin se helpottaisi monessa asiassa aika paljon, luulisin.
Tuntuu etten enää edes muista mitä rakkaus on. Vaikkakin käytän sanaa, kun sanon että rakastan suokkia ja uimista, jne. Mutta en enää muista miltä tuo tunne tuntuu, paitsi kipuna sydämessäni. Kaipuuna, ikävänä, suruna. Mutta eihän rakkaus saisi olla kipua tai surua. Sen pitäisi olla hyvä tunne. Niin ainakin muistelen sen joskus olleen.
Kaikki muu järjestyy elämässäni, sen olen oppinut. Mutta rakkautta ei minun elämässäni ole. Ei ehkä koskaan olekaan ollut, ainakaan saavana osapuolena. Tai ehkä olikin Karin kanssa aluksi, kunnes se muuttui raastavaksi läheisriippuvuudeksi. Remppua ja Spuukia rakastin koko sydämestäni, mutta nekin menetin koirien taivaaseen. Kaikkeen rakkauteeni liittyy menetys, siksi en enää usko rakkautta löytävänikään. Tai ehkä torjun sen jotten taas menettäisi… Olisiko sillä tavoin kipua vähemmän? Kestäisikö tämä rikkinäinen sydämeni loppuun asti paremmin, jos se ei enää hajoaisi uudelleen ja uudelleen?
Kun katson kaupungilla rakastuneita ihmisiä, ihmettelen miten se voi olla mahdollista. Kaksi ihmistä jotka molemmat tuntevat rakkautta ja vielä toisiaan kohtaan. Oikeasti en usko sen olevan totta ja kuitenkin näen sen heidän kasvoistaan.
Näyttää siltä että olen menettänyt uskon rakkauteen ja sen olemassaoloon ylipäätään. Ei tunnu hyvältä, mutta en osaa sitä uskoa takaisin saadakaan.
Vuosi päättyy hämmennykseen ja itkuun. Ja niin se taisi alkaakin. Toivottavasti edes jotain hyvää jäi jäljellekin tästä vuodesta ja opin jotain elämästä. Ehkä ensi vuonna ei kysymysmerkkejä ole näin paljon, tai sitten niitä on vielä enemmän.