Elinpiiriini on murtauduttu. Jokin aika sitten palasin pitkän viikonlopun vietosta kotiin ja katsoin jo kaukaa, että joku lappu on ilmaantunut talon ilmoitustaululle. Asuntomurto. Meidän rapussa. Poliisi pyytää vihjeitä. Hienoa. Jostain syystä askeleet pari kerrosta ylös tuntuivat erilaisilta kuin ennen: olisiko minunkin asunnossani käyty? Jo ajatus siitä, että joku vieras kävisi _minun_ asunnossani, penkomassa _minun_ tavaroitani, tuntuu ahdistavalta. Mikäli minun asuntooni joskus murtauduttaisiin, en tiedä saisinko siellä enää nukuttua rauhassa. Tulisi jotenkin häiritty olo.
Noh, minun asuntoni oli koskematon. Se lämmittää toki, mutta silti tuntuu pahalta, että naapuriin on murtauduttu. Erityisen pahalta se tuntuu siksi, että taloyhtiössämme on alaovi aina lukossa, eikä mitään ovikoodia ole käytössä, vaan ovet avataan vieraille ovipuhelimen välityksellä. Tämä tarkoittaa sitä, että joku on päästänyt ulkopuolisen rappuun tai jossakin on olemassa ylimääräisiä avaimia, jotka ovat väärissä käsissä. Ja sekin vielä: tunnen rappukäytävämme 16 asunnon asukkaista vain kolmen asunnon asukkaat (ei kovin monia tuntunut yhtiökokous kiinnostavan…), joten en voi itsekään tietää, olenko törmännyt rapussa varkaisiin. Ehkä kun asun vielä toisen vuoden, saatan tuntea taas kolme lisää. Tällä tahdilla ei mene kuin viisi vuotta oppia tuntemaan naapurit, ja siinä ajassa osa on kuitenkin jo vaihtunut.
Olen vakavissani harkinnut oven lisäsalpaamista joillakin keinoin. En tarkkaan vielä tiedä, miten haluan rakkaan kotini suojata näiltä hämäräheikeiltä, mutta jotain täytyy tehdä. Täytynee ottaa lukkoliikkeeseen yhteyttä pikapuoliin. Rakkaat rosvot, kertokaa nyt minulle, mitä minä oveeni laitan, ettette tule tänne torppaan sakemannin syötäväksi. En halua maksaa sairaanhoitokulujanne.