Tein tänä aamuna elämysmatkan Hämeenkadun alkupään tavarataloon. Elämyksen siitä teki se, että heräsin aiemmin kuin moneen viikkoon, vain siksi että pääsisin jonottamaan tavaratalon oven taakse ennen ovien avautumista. Sen varttitunnin aikana, minkä seurasin ryhmän käytöstä oven takana, aloin todellakin epäillä omaa mielenterveyttäni. Ihmiset kyräilivät toisiaan, parantelivat asemiaan ryhmässä, vilkuilivat, vaanivat ja vahtivat, ettei kukaan vain tule takavasemmalta ohi ja vie paikkaa oven takana tarkoin vaalitusta kohdasta. Mihin ihmeeseen olinkaan sotkeutumassa…
Sitten, kuin taikaiskusta, kellon tullessa kahdeksan ja vartiointiliikkeen miehen kääntäessä oven lukon auki, pääsi helvetti irti. Kiirekiirekiire. Viisi ensimmäistä askelta otettiin hillitysti rivakoin kävelyaskelin, sitten joku uskaltautui ottamaan puolittaisen juoksuaskeleen ja lopulta kaikki juoksivat. Kilpajuoksu! En tiedä mitä muut hakivat, mutta minä sain haluamani – monet jäivät ilman. Useat ihmiset kävivät minulta kysymässä, mistä olen saanut omani, johon oikeasti harmikseni jouduin sanomaan, että tuolla niitä oli, mutta ei ole enää. Edes koko oven takana seisoneelle ryhmälle ei riittänyt.
Jos joskus eksyn hulluille päiville uudelleen, käyn hakemassa vain sen mitä olen hakemassa, enkä jää katselemaan enää mitään muuta. Harmitti niin paljon niiden puolesta jotka jäivät ilman. Hullua, todellakin.