Ihanaa, nyt minun syksyni on alkanut! Pidän toki suuresti alkusyksystäkin, etenkin siitä kun vaahterat alkavat leimuta ja ilmasta tuoksuu jo tuleva talvi, mutta kirpeät ja kuulaat syyspäivät ovat sitä parasta syksyä mitä aina odotan.
En mahda mitään sille, että nautin suuresti sisäisestä lapsestani, joka pullahtaa esiin aina kun vaahterat viimein (eli nyt!) pudottavat lehtensä röykkiöiksi juurelleen ja lehtikasat suorastaan huutavat minua sotkemaan ja pomppimaan niissä. Teen sen koiran varjolla, vien koiran lenkille ja leikin sen kanssa, vaikka todellisuudessa se leikki on varmaan ihan yhtä paljon terapiaa itsellenikin. Sitten kun sieltä lehtikasoista malttaa tulla kotiin, voi keittää jättikupin teetä, sytyttää kynttilät ja odottaa illan pimenemistä. Syksyn tunnelmassa on sitä jotakin.
Vielä jos syksyn jälkeen voisi hypätä suoraan kevääseen…