Huomenna on lauluryhmän kanssa keikka. Äsken oli kenraaliharjoitus. Se meni ihan kohtuullisen hyvin. Eiköhän siitä huomisestakin selvitä. On vähän sellainen olo, että ihan sama. Kunhan nyt jotenkin menee. Huomenna kyllä jännittää, se on ihan varma. Mutta se on sitten huomenna.
Näinä päivinä on ilmassa ylimääräistä haikeutta. Tasan vuosi sitten, kaksi päivää ennen viime vuoden keikkaa, exä ilmoitti, että se on loppu nyt. Silloin oli vähän erilaiset fiilikset lähteä keikalle. Silloin piti keskittyä vain siihen, ettei ala itkeä kesken kaiken.
On kyllä tähän astisen elämän varmaan raskain vuosi takana. Mutta nyt, kun siitä ”tuntuu että elämä loppuu” -päivästä on vuosi, niin olen ihan tyytyväinen, että näin kävi. Kulunut vuosi on toisaalta tuntunut hirvittävän pitkältä, toisaalta on sellainen olo, että joko siitä on niin kauan. Ehkä mä oon hölmö, kun mä oon jollain tavalla odottanut huomisen keikkaa myös sen takia, että tuntuu, että silloin ympyrä lopulta sulkeutuu. Jo aika pitkään on menny ihan hyvin, mutta silti huominen on vaan iso päivä. Biisivalintakin on sellanen, että se sopii tähän tarinaan. Huomenna mä jätän jotain lopullisesti taakse ja mä oon vapaa.. Tai niin mä ainakin kuvittelen. Ehkä sitä ei niin vaan voi päättää, mutta sellasen kuvitelman mä oon luonu..