Taas kerran tuli lunta tupaan keskellä kauneinta alkukesää. Hetken aikaa taas jo luulin, että nyt tärppäsi, mut eipä vaan. Ei vahingossakaan. Pikku hiljaa sitä alkaa miettiä, että mikä perustavaa laatua oleva vika minussa oikein on. Vaikka tapaa ihmisen, joka selvästi nauttii olosta lähelläni samalla tavalla kuin itsekin nautin, jokin ei vaan natsaa. Tällä kertaa päätin luovuttaa jo ennen kuin teen itsestäni typeryksen. En ala keneltäkään kerjätä huomioita. Jos ei kelpaa, niin olkoon ilman. Tästä eteenpäin pitää vain kääntää ajatukset taas siihen asentoon, että ei tässä miehiä tarvita. Olin jo aika hyvin omaksunutkin sen, mutta sitten työpaikan kevätjuhlat pilasivat hyvin alkaneen sopeutumisen. Ajatukset menivät taas vähäksi akaa sekaisin, mutta nyt on aika kerätä ne taas ruotuun. Sinänsä kyllä harmittaa kovasti. Taas kerran aikalailla täydellisen oloinen ihminen menee sivu suun. Kello tikittää ja hukattujen mahdollisuuksien määrä lisääntyi taas yhdellä.
