Viikonloppu menikin taas vanhempien luona ja koulun merkeissä. Viikonloppuna jatkui sama vetelyys kuin muutenkin viime viikolla. Sitten tänään onneksi tapahtui se ihme, että töissä olikin taas ihan uusi ihminen. Työt sujui vauhdilla ja ihan eri energialla kuin viime viikolla. Se oli helpottavaa. Vaikken mä sinänsä kiirettä ja vauhtipäiviä ihannoi, niin kyllä se viime viikon vetelyyskin oli tuskastuttavaa. Tänään ainakin oli sellainen olo, että on saanut jotain aikaan.
Illalla oli laulutreenit bändin kanssa. Lopultakin pääsin treenaamaan kevään keikkabiisiäni, Annan Kuka saa sut nyt. Se on NIIN mun biisi. Ja se on NIIN hankalan korkuinen mulle. Mutta kun oli pakko saada se niin oli pakko. Ja nyt sitten tehdään töitä. Mä olen lauluopelle aina vängännyt siitä, että mä en vaan osaa tulkita sellasia kappaleita, joissa mulla ei oikeesti oo sydän mukana. Joista mulla ei oo mitään sanottavaa. Heti kun mulla on ”oma” biisi, joka koskettaa, niin lauluunkin saa paljon enemmän tulkintaa ja värejä.
Sitten on vaan se tekniikka taas. Lauloin tänään paljon muutakin kuin sitä omaa biisiä ja kyllä mä oon ihan poikki. Se on ihan täyttä työtä, kun yrittää hallita hengitystä, rentouttaa kurkkua ja käyttää syviä lihaksia oikein. Tästä illasta ei nyt jäänyt niin euforinen olo kuin viime viikon laulutunnista, mutta eiköhän tää tästä. Pääasia, että pääsi lopulta ton oman laulun kimppuun. Keikkaan ei oo aikaa enää kuin puolitoista kuukautta ja se on ihan hiton vähän.
Nyt nukkumaan.