Joskus se iskee.
Musertava tunne siitä että on ihan yksin. Että kaikki tapahtuu jossain käsittämättömän kaukana, siellä missä on valoja ja ihmisiä.
Että haluaisi olla mukana siellä jossain, huolettomana juomassa ja jauhamassa paskaa, olemassa sosiaalinen.
Mutta olenkin sen sijaan täällä, yksin omassa galaksissani kaukana kaikesta.
Tällä kertaa tuon tunteen liipaisi SMG:n murheellisenkaunis musiikki, joka jäi Turun pikkuvapusta riivaamaan niin että oli ihan pakko tilata levy verkkokaupasta.
Mutta miksi ihmeessä minä sen varta vasten hankin, kun tiesin tulevani surulliseksi?