Juu eipäs se onni kauaa kestänyt, mutta oli kuitenki mukana hienoja ja ihania hetkiä, joitten ansiosta luopuminen ja menettäminen on paljon vaikeampaa. Ei uskois, kuin monet itkut kerkeää samasta asiasta itkeä reilussa kuukaudessa…mutta ainakaan en kertaakaan juossut karkuun tai koittanu piilottaa päätä pensaaseen..ehkä ois pitäny. Nyt mie vaan toivon,etten pistä kaikkea ranttaliksi tai hautaudu kotia itkemään..alkoa kyllä tekis mieli ja kovasti, mutta jos pitäs pienen tauon ja pysysin kotona pari päivää itkemässä ja ihmettelemässä ja sitten hukuttaan murheita ja sitten taas vaihteeksi hiukan lisää itkua.
Nyt koittaa jaksaa uskoa vaan, että aika parantaa..viimestään sillon ku jompikumpi heittää veivinsä. =)
Jos jotain positiivista pitäs koittaa miettiä,niin nyt ainakin tuli tiskattua ja pyykinpesukonekin hurisee taas..jopa liesituulettimen mie putsasin..tai ainakin alotin putsauksen elikkäs kaikkia niitä kotihommia,jotka nyt on jääny vähemmälle omaan napaan tuijottelun takia. Mutta töihin en kyllä ole menossa kun sekin on siellä ja mie en taida itkemättä pystyä katteleen sitä..tosin onneksi vaan työharjottelu, mutta ensimmäinen ja toivottavasti myös viimenen työpaikkaromanssi minun kohdalla ikinä.
No mie olen kuitenki sen verran sitkee sissi, että asiat kyllä joskus ratkee..jos ei parempaan niin sitten huonompaa, mutta yhdessä nekin ajat ois ollu helpompi kestää..mutta ehkäpä se on näin parempi molempien kannalta..
