Joskus muka tiedän, mitä haluan. Useimmiten en. Mutta aina samat asiat kiertää ympyrää, vie voimat ja tekee ihan helvetin surulliseksi. Kateus ja katkeruus, käsi kädessä, vuorotellen, odottaa vuoroaan saaden lopulta seinät kaatumaan ja itkun tulemaan. Ja molemmissa sama lopputulos, olen yksin ja tulen varmaan aina olemaankin. Vain ystävät ja perhe, mutta sitäkään en koskaan saa omaa. Mutta silti aina annetaan turhaa toivoa ihmeestä, pienen ihmisen alusta, joka muille suodaan ja minulta pois otetaan.
Yksinäisyys on tehdä minut hulluksi ihmisten pyöriessä ympärilläni lohdutellen ja sanoen tyhjiä lauseita, typeriä sanoja rakkaudesta ja kestävistä tunteista. Ja joka kerta nuo lauseet saa minut nousemaan, yrittämään uudelleen. Ja kerta kerran jälkeen olen aina samassa pisteessä. Kierrän ympyrää jaksamatta välittää.
Masentuneeksi väittävät, mutta olen vain luovuttanut. En tahdo enää lisää takkaa siitä, että olen viallinen, korjauskelvoton. En tahdo enää yrittää sellaista, mikä ei tule onnistumaan, sellaista mitä minun vartaloni ei suostu minulle antamaan, ei minulle eikä ihmiselle, joka joskus tulee minua sen tähden vihaamaan.