Tää on niin tätä!! Jo vaikka kuinka mones syksy putkeen yksin. Joka kevät sitä toivoo, että löytäis jonkun kesäksi tai kesällä. Syksyllä toivoo, että löytäis jonkun syksyllä talven, kevään, kesän ja tulevaisuuden varalle, mutta aina joutuu pettymään. Mä oon ihan tyytyväinen elmääni muuten. Mulla on hyvä työpaikka, paljon kavereita, kiva kämppä, hyvä perhe ja melkein kaikkea, mitä voi toivoa. Mutta miksen mä löydä itselleni miestä? Mä en pidä itseäni mitenkään rumana, eikä kai muutkaan. Mä oon oikeesti ihan kiva ja hauska ja tulen ihmisten kanssa toimeen, mutta jokin tässä mättää… Joka päivä mä näen naisia, jotka ei ole kovin ihanaisen näköisiä, mutta silti niillä kaikilla on miehet. Mikä vika mussa on?
Jos elettäis jotain 70-lukua, mun olis pitäny maksaa vanhanpiianveroa jo pari vuotta. Keletkaa, sillon oli siis melkein rikos olla 26-vuotias miehetön ja lapseton!! Mäkin luulin vielä kolme vuotta sitten, että sinkkuelämä on hauskaa. Saa olla miten tykkää, mennä mihin haluaa ja se on jotenkin kadehdittavaa muiden mielestä. Todellisuus on toista. Saa olla miten tykaa, saa mennä mihin haluaa, jos vaan olis rahaa. Jotenkin entisestä elämästä muistan, että oli kiva kun joku jako asuin- ja ruokakustannukset. Ja tietty muunkin arjen. Nykyään täytyy siivota yksin heti ensimmäisen vapaapäivän tullen, asentaa uudet koneet itse ja tehdä kaikki muukin itse. Mä olen ihan helvetin kyllästynyt tekemään kaiken itse!! Ihmisten kuuluu ollayhdessä, eikä kaikkea pitäisi joutua tekemään itse!!
Täytyy toivoa, että tää syysmasennus/-ketutus tästä taas laantuu kunhan illat (ja aamut) vielä pimenee, eikä auringonvaloa näe kuin joskus vahingossa vapaapäivinä. Mutta mikäs sen mukavampaa taas kun selitellä sukulaisille siskon pojan ristiäisissä, miksi olen taas tullut yksin… Ne vanhan kuupat ei vaan tajua, ettei hyviä miehiä kasva puussa eikä vahingossa törmää suhun kadulla… Ne on vaan jo kaikki käytössä.