Oih autuutta. Viimeiset puoli vuotta kestänyt stressi lakkasi kuin seinään ja olo on kuin eksyneellä lampaalla. En voi vieläkään uskoa, että nyt on taas aikaa elääkin hiukan. Katselin peilikuvaani tänään ja totesin etten pidä näkemästäni. Olen laihtunut lähes luurangoksi (43kg), silmieni alla on mustat pussit ja lihakseni ovat enää vain muisto. Olen aavistuksen vihainen itselleni, että olen laiminlyönyt itsestäni huolehtimisen näin pahasti. Olen kuullut jokaisen läheiseni suusta jo kauan kommentteja, että ei ole mukavaa kun kylkiluuni tuntuvat paidan läpi ja näytän kävelevältä haamulta. Ei kyse ole missään vaiheessa ollut siitä ettenkö olisi itse tiennyt olevani liian kovilla, vaan siitä, että ajatukseni, energiani ja aikani eivät vain ole riittäneet itsestäni huolehtimiseen. En herännyt horroksesta edes siinä vaiheessa kun tapasin äitini pitkästä aikaa ja hän alkoi välittömästi minut nähtyään itkeä, että olen aivan liian laiha. Aloin miettiä asiaa jonkin verran kun kuukausi sitten eräs ystäväni suuttui minulle silmittömästi siitä miten huonoon kuntoon olen päästänyt itseni. Hän vain raivosi, että tapan itseni vielä ja että mikään ei voi olla tämän arvoista. Hän oli kuitenkin väärässä, sillä tekisin kaiken uudestaan 🙂 En ole edes ymmärtänyt aiheuttaneeni huolta läheisilleni. Olen ollut vain niin äärimmäisen keskittynyt erääseen asiaan, että olen unohtanut kokonaan syödä ja liikkua.
Nyt voisi olla kuitenkin taas aika ottaa elämä hallintaan. Tänään kävin pitkästä aikaa lenkillä (7km), uimassa ja salilla. Tuntui aivan äärimmäisen hyvältä. Samalla tuntui turhauttavalta huomata miten huonossa kunnossa olenkaan. Toisaalta kunto nousee onneksi aika nopeasti ja lihaksetkin palautuvat kun alan taas syödä terveellisesti ja treenata salilla. Eilen kävin terassilla töiden jälkeen, ensimmäisen kerran tämän kesän aikana ja kaverini kysyi heti ensimmäisenä, että olenko jo alkanut syödä. Sen jälkeen tapasin erään toisen ihmisen ja hänkin kysyi, että joko painoni on alkanut nousta. On ärsyttävää, että ihmiset ovat minusta huolissaan. Toisaalta eräs ystäväni totesi puhelimessa tänään, että on mukavaa kun alan kuulostaa taas itseltäni. Ärähdin hänelle eräästä asiasta ja huomasin itsekin, että en ole ärähdellyt, piikitellyt tai kuittaillut kenellekään pitkiin pitkiin aikoihin. Ei ole ollut aikaa tai energiaa edes sellaiseen. Huih! 😀
Noh, nyt on taas hyvä olla. Voisin tehdä jonkun reissunkin syksyllä tai viimeistään jouluna. Samalla voisin hiukan paikkailla välejä ihmisiin ja pahoitella sitä, että en ole ollut niin hyvä ystävä kuin minun olisi pitänyt olla. Taidan viedä syömään pari ihmistä tässä kohta puoliin ihan vain kiitoksena heidän tuestaan ja avustaan. Niin ja osoittaakseni, että olen ihan kunnossa, syön ja jaksan taas piruilla heidän kustannuksellaan x)
There is a difference between living and being alive.
—
C