Kotonani on ylikasvanut jukkapalmu. Se asustelee ikivanoissa mullissa ja liian pienessä ruukussa. Silti se vain itsepintaisesti kasvaa ja kasvaa. Nyt se on jo n.150cm korkea ja teknisesti ottaen se on aivan liian suuri asuntooni. Typerä puska vie aivan liikaa tilaa, eikä oikein istu sisustukseenkaan. Tästä huolimatta en raaski heittää sitä pois. Syy siihen miksi en vain yksinkertaisesti raahaa mokomaa roskikseen on se, että jollakin kummallisella tavalla pidän sen itsepäisyydestä. Se on selvinnyt äärimmäisen huonolla hoidolla yli kolme vuotta, se on onnistunut selviytymään kuin ihmeen kaupalla dobermannin hyökkäyksestä ja viikkokausia jatkuneista kuivista kausista. Pakkohan noin itsepintaista puskaa on edes hiukan kunnioittaa. Tekisi mieli heittää se pois ja ostaa uusi, pienempi ja kauniimpi tilalle, mutta kun ei raaski niin ei raaski. En kehtaa edes kertoa tutuille miksi en jo luovu siitä. Saavat vielä lisää syitä haukkua minua piilohumanistiksi.
Taidan kaikessa hiljaisuudessa ostaa viherkasviraasulle uuden ruukun ja vaihtaa sen mullat. Muistaakseni tälle on olemassa psykologiassa joku termikin. Hmm, nyt en saa kuollaksenikaan päähäni mikä se on. Mikäs se nyt onkaan kun ihminen siirtää inhimillisiä tunteita elottomaan tai inhimillistää elottoman/eläimen? Tulee vain mieleen antropomorfia, mutta ei se ole se. No nyt alkoi häiritä, hmpf. Anyone?
—
C