Muutan viikon kuluttua satojen kilometrien päähän ja olen innoissani kuin pieni lapsi. En ole koskaan käynyt siellä minne muutan, en tiedä mitä siellä on vastassa, enkä tunne sieltä ketään ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia tunnen oloni hykerryttävän onnelliseksi. Uusi seikkailu odottaa. En tunne itseäni vanhaksi tai väsyneeksi, vaan iloiseksi ja onnelliseksi. Tämä on ristiriitaista, koska läheiseni luonnollisesti eivät ole yhtä onnellisia lähdöstäni. Olen yrittänyt olla leijailematta pilvissä heidän edessään, mutta todellisuudessa jalkani eivät vain yksinkertaisesti yllä enää maahan. Minulla on kevyt olo ja tuntuu vaikealta kohdata itkeviä läheisiä, vaikka niinhän sitä sanotaan, että lähtijällä on helpompaa kuin niillä jotka jäävät. Keskustelin erään miehen kanssa lähdöstäni ja hän sanoi ettei hän tiedä. Itse asiassa hän vastasi täsmälleen samoilla sanoilla kuin mitä itse vastasin viikko siten hänen esittäessään kysymyksen mitä meille tapahtuu kun lähdet? Olisin halunnut, että hän olisi sanonut sen mitä ajattelin, jotta en olisi pakotettu tekemään päätöstä molempien puolesta. Mietin nimittäin, että jos kumpikaan ei tiedä, niin eikö se ole jo vastaus itsessään? Joskus eroaminen voi olla kaunistakin. Ei se ole aina välttämättä surullinen tapahtuma, mutta miten ihmeessä saan toisen ymmärtämään tämän asian?
