Huomasin tässä taannoin olevani lievästi taipuvainen työnarkomaniaan. Eilen oli sunnuntai ja kävin eräässä epävirallisessa työpalaverissa keskustelemassa työasioista. Tämä ei tuntunut mitenkään oudolta, vaan päinvastoin täysin luonnolliselta toiminnalta. Tänään olin niin erään työtapauksen lumoissa, että unohdin lähteä kotiin. Siis kuka unohtaa lähteä kotiin töistä? On täysin normaalia, että unohdan syödä töissä, jos löydän jotain tarpeeksi mielenkiintoista. Lohdutukseksi itselleni voin myös kertoa käyneeni illalla kaverin kanssa katsomassa musikaalista teatteriesitystä, joka oli hulvattoman hauska. Noh joo, luulen että tämä on vain ohi menevä vaihe, mutta tällä hetkellä koen työni äärimmäisen mielenkiintoiseksi ja lupaavaksi. Tuskin maltan odottaa ensi viikolla olevaa palaveria, jonka aihealue on suorastaan kutkuttavan mielenkiintoinen. Pääsen tekemään asioita joita tekisin muutenkin puhtaasti uteliaisuuttani. Sillä erotuksella, että tiedän että saan kyseisen palaverin jälkeen kuluttaa työaikaani siihen. Höm, luvallisesti.
Missä menee raja työnarkomanian ja sen välillä, että yksinkertaisesti vain pitää työstään? Alussa mietin kotonakin työtehtäviä ja näin öisin työunia. Nykyään unohdan kaiken työhön liittyvän sulkiessani työajan jälkeen työpaikkani oven. Tilanne on oikeastaan aika ideaali. Menen töihin mielelläni, olen siellä mielelläni ja unohdan työasiat poistuessani sieltä. Oikeastaan ainoa syy miksi olen tällä hetkellä niin ylen kiinnostunut tehtävistäni on se, että siellä on eräs henkilö joka antaa minulle omia tehtäviään. Sellaisia joita minun ei periaatteessa tulisi hoitaa työnkuvani puitteissa, mutta joista hän tietää että innostun. Voinkin siis ulkoistaa vastuun orastavasta työnarkomaniastani työtoverin harteille. Kjäh.
Kahden viikon kuluttua pidän pienen tauon työteosta ja opiskelen hetken aikaa. Kesällä palaan uuden ja paremman työsopimukseni turvin samoihin tuttuihin tehtäviin. Asiani ovat aika mukavasti nyt kun asiaa tarkemmin mietin 🙂
—
C