Olen ollut tänään ja eilen alakuloinen. Olen aika harvoin surullinen, mutta sitten jos olen surullinen, niin olen todella surullinen. Tapasin eilen ystävän ja juttelimme niitä näitä. Hän kysyi yhtäkkiä, että olenko surullinen? Yllätyin aika paljon hänen tarkkanäköisyydestään, koska olin omasta mielestäni käyttäytynyt ihan normaalisti. Hän totesikin, että ei sitä muuten huomaisi, mutta hymyni ei vain yllä enää silmiin asti. Ongelmani on se, että jos olen vain vähän alakuloinen, niin voin ja haluan keskustella asioista, mutta jos olen hyvin surullinen, niin vaikenen. Yleensä tämä johtuu siitä, että asiat ovat sellaisia, että ne eivät parane tai muutu puhumalla, eikä niihin ole olemassa myöskään yksiselitteistä ratkaisua. Tämä taas aiheuttaa sen, että en ole joidenkin ihmisten mielestä tarpeeksi avoin. En tiedä kumpi on parempi, se että kerron olevani surullinen vai se, että vaikenen. Lopputuloksen kannalta sillä kun ei ole merkitystä. Syy siihen miksi en aina kerro olevani surullinen on se, että tiedän ihmisten huolestuvan. Niin teki ystävänikin. Hän sanoi, että hänen on vaikea käsitellä surullisuuttani, koska hän ei tiedä miten hän voisi auttaa. Hän on myös tottunut siihen, että keksin kyllä aina keinot eli jos en keksi ratkaisua, niin silloin se tarkoittaa, että sitä ei todennäköisesti ole. Sanoin, että sen takia en ole kertonutkaan. Nyt hän sitten soittelee koko ajan ja sanoo, että hänellä on paha mieli koska olen surullinen. Toinenkin ystäväni soitti tänään ja hän sanoi heti puhelun alussa, että vaikutat surulliselta. Kerroin hänelle syyn siihen ja hänkin huolestui. Hienoa. En saa olla siis edes surullinen rauhassa ilman, että ihmiset huolestuvat. Ei surullisuuteni ole tappavaa sorttia, koska en ole itsetuhoinen ja surullisuus on osa elämää. Aivan samalla tavalla kuin ilo ja onnellisuuskin. Ihmisillä tuntuu olevan kuitenkin vaikeuksia käsitellä toisen surua. Tämä on sinänsä luonnollista, koska ystävät haluavat auttaa toisiaa ja ikäväähän se on heidän kannaltaan, jos he eivät pysty siihen. Olen kuitenkin surullinen yleensä maksimissaan viikon verran. Yleensä vain muutaman päivän. Sitten huokaisen syvään ja sopeudun tilanteeseen. Niin yksinkertaista se on.
Ystäväni sanoi, että pääsisin huomattavasti helpommalla, jos en havainnoisi niin herkästi ympäristöäni. Hänen mukaansa tarvitsisin sellaiset hevosten silmille laitettavat läpät, jotta katsoisin vain mustavalkoisesti eteenpäin. Hassu ystävä. Kysyin, että löytyisikö häneltä sattumalta sellaisia läppiä varastosta, mutta ne ovat kuulemma loppuneet. Harmi. Noh, lopputulos on se, että tällä hetkellä olen onnistunut huolestuttamaan jo kolme ystävääni ja vaikka kuinka yritän kertoa heille, että ei itkeminen ole vaarallista, niin siitä huolimatta he ovat hätääntyneitä. Luulen, että jos olisin useammin surullinen, niin he osaisivat suhtautua suruuni paremmin, mutta koska se ei ole minulle tyypillistä, niin sen takia he panikoivat. Onko siis ihme, jos en halua aina kertoa surullisuudestani, koska nyt minun täytyy vielä rauhoitella huolestuneita ystäviänikin. Laulun sanoin: helppo elämä prinsessalla.