Ihmisten tapa suhtautua suruun on erilainen. Osa ihmisistä haluaa keskustella ja vatvoa asioita, kun osa taas haluaa istua hiljaa pimeässä ja tuijottaa seinää. Minä kuulun jälkimmäisiin. Keskustelen kyllä, jos sen seurauksena ongelma saattaisi tulla ratkaistuksi, mutta jos surun aiheuttajaa ei voi ratkaista tai muuttaa millään tavalla, niin mitäpä siitä silloin puhumaankaan? Tiedän kyllä, että tapani ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta se on toimiva ja arvostan sitä, jos minun annetaan silloin olla rauhassa. Puhun kyllä sitten kun siltä tuntuu. Ongelma on kuitenkin se, että läheiseni säikähtävät, jos olen surullinen ja he haluavat auttaa..-puhumalla. Siitäkin huolimatta, että yritän selittää heille, että surullisuus on osa elämää, samalla tavalla kuin ilo ja onnellisuuskin. Siitä seuraa se, että joudun rauhoittelemaan huolestuneita kavereita vielä kaiken päälle. Antakaa hyvät ihmiset toisen tuijotella välillä seiniä rauhassa, jos hän haluaa. Nih.
Edit. Puhelin soi ja kaveri ilmoitti, että hän tulee käymään. Voimme sitten tuijotella seiniä yhdessä. Tämä on ystävyyttä 🙂