Luulin joskus, että minun tulisi olla parisuhteessa, jotta oppisin hallitsemaan sitoutumiskammoani. Halusin myös todistaa itselleni, että pystyn kyllä rauhoittumaan ja olemaan vipeltämättä ympäriinsä. Olen kuitenkin vasta viime aikoina ymmärtänyt tehneeni itselleni huomattavan paljon hallaa tällaisella ajattelutavalla. Vuosi vuodelta ja suhde suhteelta kynnys sitoutumiseen kasvaa aina vain korkeammaksi. Syy tähän on hyvin yksinkertainen. Olen pohjattoman yksinäinen suhteessa ja se tekee minut surulliseksi. Tuntuu kuin sieluni kuolisi. Sillä ei ole mitään merkitystä onko suhteen toinen osapuoli hyvä vai huono mies, koska ohjelmointivirhe sijaitsee pääni sisällä. Olen saanut paniikkikohtauksia menneisyydessäni jo pelkästään siitä, että joku on ostanut minulle hammasharjan luokseen tai siitä, että hän laskee leikkiä naimisiinmenosta.
Parisuhde vaatii aina sopeutumista molemmilta osapuolilta, joten siitä pitäisi saada jotain niin hyvää, että se olisi kaiken vaivan arvoista. Aina suhteen loputtua minulla on tunne, että olen vihdoin vapaa nauttimaan elämästäni. En tiedä miksi en osaa saavuttaa samaa tunnetta suhteessa ollessani. En myöskään tiedä miten voisin koskaan oppia sellaista, koska suhteeni toistavat samaa kaavaa. Olen onnellinen tavatessani uuden mielenkiintoisen ihmisen, mutta mitä pidemmälle suhde kehittyy, niin sitä surullisemmaksi tulen. Olen saanut usein kuulla moitteita siitä, että en kestä arkea ja se on aivan totta. En kestä sellaista arkea, jossa istutaan vain kotona, käydään välillä ulkona syömässä tai ulkona ryyppäämässä. Tiedän kyllä, että se on tyypillistä parisuhteelle ja kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Se ei kuitenkaan ole sitä mitä haluan. Se ei vain yksinkertaisesti riitä. Suurin ongelma on ehkä se, että haluan tavata uusia ihmisiä, käydä mielenkiintoisia keskusteluja, saada seuraa lenkkipoluille, tanssitunneille ja tapahtumiin. Puuhailla kaikenlaista arkenakin. Haluan innostua ja unelmoida rauhassa ilman, että kaikki ehdotukseni lytätään. En saa mitään irti siitä, että kerran viikossa vuokrataan elokuva tai käydään bileissä. Se ei vain vastaa käsitystäni onnellisesta elämästä.
Olen huomannut olevani vapaaherrana onnellinen ja energinen. On ihanaa tavata uusia ihmisiä, käydä mielenkiintoisia keskusteluja ja elää niin, että kukaan ei vaadi tai odota minulta mitään. Kukaan ei kerro kysymättä miten minun tulisi elää elämääni tai aseta vaatimuksia olemassaololleni. Olen ymmärtänyt, että en voi koskaan olla yhtä onnellinen suhteessa, koska suhteeseen kuuluu aina odotuksia ja vaatimuksia. Saatan joskus tavata ihmisen, jonka kanssa opin hyväksymään arjen tylsyyden, mutta en usko, että opin koskaan nauttimaan sellaisesta elämästä pitkissä pätkissä. En kaipaa suuria vaihteluita, vaan pieniä uusia asioita. Sellaisia asioita, jotka tuovat ilon elämään ja hymyn kasvoille.
Olen käynyt viime aikoina ulkona erään hyvin mukavan miehen kanssa. Hän on hyvännäköinen, hauska ja eläväinen. Pidän hänen tavastaan elää, hän keksii koko ajan jotain uutta ja mukavaa elämäänsä. Hän pyysi minua tanssitunnille kanssaan opettelemaan perinteisiä paritansseja ja muutama kuukausi sitten hän oli alkanut opetella kitaransoittoa. Kokeilin kepillä jäätä ja kysyin, että lähteekö hän kanssani sushikurssille. Hän nauroi ja sanoi, että ei pidä sushista, mutta koska hän ei osaa valmistaa sitä, niin hän lähtee mielellään opettelemaan. Kyse on pienistä teoista ja innostuksesta kokeilla uusia asioita. Liian moni kyynistyy elämää ja ihmisiä kohtaan. Minulle kyse on myös luottamuksesta. Voin luottaa vain sellaiseen ihmiseen, joka miettii omaa elämäänsä, haluaa kehittää itseään, puhuu asioistaan, keskustelee tunteistaan ja ajatuksistaan, sekä suhtautuu avoimesti uusiin ideoihin. Liian moni suhde on tukahduttanut elämäniloni ja silloin lakkaan yleensä puhumasta. Se ei ole tietoista, mutta en vain pysty puhumaan toiveistani tai unelmistani ihmiselle, joka nauraa epärealistisille ajatuksilleni. Tiedän kyllä, että jotkut visioni ovat omassa lennokkuudessaan täysin toteutuskelvottomia, mutta haluan silti kehitellä ajatuksia ja unelmoida. Miksi arjen täytyy olla niin raskasta, että siihen ei mahdu hetkiä jolloin voi liidellä jalat irti maasta? Monella aikuisella ihmisellä on vuosien varrella kehittynyt selkeä ajatusmaailma siitä mitä he haluavat, eikä siinä ole mitään väärää. Ymmärrän kyllä, että arki tuo monelle turvallisuudentunnetta. Minun turvallisuudentunteeni se kuitenkin hukuttaa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee niin sitä joustamattomammaksi hän käy ja sitä vahvempia rutiineja hänelle on kehittynyt. Perinteinen suomalainen mies ei vain yleensä ole niin puhelias kun toivoisin tai niin eläväinen kuin haluaisin ja olen liian realisti uskoakseni voivani muuttaa ihmisiä.
Kyynisyys lisää tyytymättömyyttä ja tappaa luovuuden, joten yritän mieluummin säilyttää edes osan naiiviudesta ja lapsenuskosta. Kyynisiin ihmisiin on vaikeampi luottaa, koska heillä ei ole enää unelmia tai toiveita jäljellä ja ihminen ilman unelmia on vain pelkkä kuori. Ymmärrän heitä yleensä hyvin, mutta en koskaan halua tulla heidän kaltaisekseen.