Keiju kaunis, suloinen, kesäillassa hypähdellen, kulki omia polkujaan ja oli onnellinen omissa oloissaan. Aurinko lämmitti sen siipiä, sen nuuhkiessa raikkaita tuoksuja. Kesäisessä keijumekossaan se liiteli rauhassa päällä maan. Satyyrin metsässä tavatessaan, se istahti kannolle kuulumisia vaihtamaan. Satyyri kertoi keijulle, että keiju ei ole tämän maan. Satyyrin maassa ei ole keijuja, on vain hassuja ihmisiä. Kuunnellen pää kallellaan, keiju päätti lähteä matkaansa jatkamaan. Satyyri varoitti keijua; ei ole maailmassa onnellisuutta, on vain tuskaa ja kärsimystä. Keiju kuunteli kiltisti ja satyyrin varoitukset heti unohti. Tummeni taivas ja harmaantui maa, taivas oli lumesta valkoisenaan. Keiju alkoi innosta kiljua, se hymyili kädet kohti taivasta. Lumi oli kuitenkin kylmää ja kosteaa, se sai keijun hytisemään. Koetti keiju varovasti siipiään, mutta ei päässyt se enää lentämään. Liian myöhään se muisti satyyrin varoitukset ja niin oli tullut keijusta vanki maan. Toivoa yritti keiju etsiä ja saada joltakin selitystä. Pimeydessä kulki keijun tie, se unohti minne onni vie. Se tapasi hassun ihmisen, joka nauroi sen lentämishaaveille. Ei keijuja ole olemassakaan, ne mielikuvituksen tuotetta ovat vaan. Keiju ei jaksanut väitellä, sillä oli parempaakin tekemistä. Pilven takaa aurinko alkoi pilkottaa, se sai keijun taas uskomaan. Kuivasivat siivet ja kyyneleet, keiju pääsi taas siivilleen. Se päätti välittömästi lähteä, ei ole keijuilla maassa tekemistä. Satyyri virnisti keijulle, älä lennä liian korkealle. Niin lensi keiju takaisin aurinkoon, sen paikka ei maassa tottavieköön oo.
