Kuinka elämä toisinaan täyttää lähes koomisella tavalla yltiöromanttisen pokkariviihteen raamit…
M itki suuria suolaisia kyyneleitä, sillä niin paljon se rakasti valittuansa. Se rakasti sitä niin että sen hento vartalo kouristui sikiöasentoon kyynelten tulviessa ulos ilkeiden sanojen voimasta. Se rakasti sitä jopa niin paljon että jokainen noista ilkeistä sanoista oli anteeksiannettavissa ja unohdettavissa, sillä se tiesi että vaikka kuinka kiviseksi yhteinen tie kävisi, toinen tulisi nostamaan toisen jaloilleen kerta toisensa jälkeen.
Huutomyrskyn laantuessa, sanallisen ydinsodan alkaessa hellittää, toinen antoi jo periksi, otti syliin ja piti siinä niin kauan kunnes M ei enää itkenyt vaan nyyhki vaimeana ja mykkyrässä pää tyynyn sisälle haudattuna. Toinen oli siinä selän takana, puristi itseään vasten, silitti ja antoi minuuttien kulua.
Päänsä sisällä M kävi itsepintaista kamppailua siitä mitä antaisi itsensä tuntea. Hän vihasi sitä miten toisen kädet olivat yhtaikaa suolaa ja balsamia taisteluhaavoille. Ja miten silitys rauhoitti ärsyyntynyttä mieltä. Toisen voimakkaat kädet ruokkivat valtavaa kiihkoa, ja hyvin hitaasti viha laantui, muuttui lämpimiksi suudelmiksi, vaativiksi kosketuksiksi, levottomiksi huokauksiksi, pohjattoman nautinnon vapauttamiksi hallitsemattomiksi äännähdyksiksi, kipua muistuttavaksi poltteeksi ja loppuviimein räjähdykseksi joka sulki tieltään hetkeksi näkö- ja kuuloaistin, ottaen kaiken tilan vain perinpohjaiselle tyytyväisyydelle. Kaikki oli ohi vain muutamissa kymmenissä sekunneissa ja taas toinen rutisti M:n hervotonta ruumista itseään vasten. Omanaan.
Loppu