Voi että. Taas on noussut hirmuinen tunteiden pyörremyrsky. En tiedä tuoko kevät tälläistä levottomuuutta vai olenko se vaan minä. Lueskelin aikaisempia blogimerkintöjäni ja huomasin valittaneeni samaa asiaa aikaisemminkin. En siis saisi kevättä syyttää. Yhden yhteläisyyden kuitenkin löysin. Aina kun kirjoitan ”blogiini”(jota kukaan ei kuiteskaan lue), minun pitäisi olla lukemassa tenttiin. Oikeastaan tämä tunteiden myrsky aina kun tentti lähestyy alkaa olla häiritsevämpää kuin menestymisen pakko, jännitys tai stressi jota tentti aika ajoin minulle aiheuttaa.
Kysymys on nimenomaan tunteiden tai tunteettomuuden myrskystä sillä minulle ei ole horjuvaa parisuhdetta tai minkään muunlaistakaan draamaa ihmisten kanssa. Olen elämässäni rakastunut vain kerran ja se tapahtui jo noin 9 vuotta sitten. Se oli hyvä tunne. En sitä silloin heti tajunnutkaan. Olin aika hidas syttymään. Seurustelimme noin 4-5 vuotta. Päätimme suhteen yhteisymmärryksessä minun aloitteestani. Rakkaus oli vielä siellä jossain mutta suhde ei toiminut. En kadu päätöstäni. Kenties salaa toivon että olisin ollut silloin erillainen ihminen,jotta suhde olisi voinut jatkua.
Suhteen päättymisestä on kulunut jo noin 4 vuotta. Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita, oikeastaan koko ensimmäinen vuosi. Sanoin itselleni ja ystävilleni etten palaisi vakisuhteeseen seuraavaan 4 vuoteen. Osaksi sen takia että halusin olla yksin ja tehdä asioita joista olin jäänyt paitsi, mutta osaksi vain tunneköyhyyteni vuoksi. En uskonnut että minulla olisi mitään annettavaa parisuhteessa.
Ensimmäisen vuosi sisälsi irtosuhteita ja siirappia, mutta ei mitään vakavempaa kuten olin toivonutkin. En kuitenkaan nauttinut irtosuhteista, enemmänkin ne tuntuivat pahalta jälkeenpäin. Merkityksettömiä suhteita joihin olin kuluttanut aikaani ainoastaan jännityksen ja läheisyyden tarpeesta. Mutta mikään ei tuntunut samalta kuin mihin oli tottunut.
Seuraava vuosi sujui samoissa merkeissä. Suhteista tuli hieman pysyvämpiä, mutta ei vakituisia. Rakensin kaverisuhteita seksuaalisen vetovoiman varaan. Osittain tahtomattanikin luomat kaverisuhteet onnistuivat vaihtelevasti. Yleensä tytöt olivat enemmän pettyneitä lopputulokseen, minä en selvästikään halunnut enempää vaikka en sitä itse tiedostanutkaan silloin.
Seuraava vuosi meni ulkomailla josta hain hieman suuntaa ja ajatuksia elämääni. Tuloksena oli vain enemmän mietittävää, enemmän kavereita ja enemmän huolta tulevasta. Eräs Ilce-tyttö jonka tapasin Berliinissä sanoi minulle maailmaa kiertäneenä etten tule löytämään ratkaisua ulkomailta vaan ratkaisun on löydyttävä itsestäni. Olin hänelle kateellinen sillä hänen ajatuksensa vaikuttivat kirkkailta vaikka samaan aikaan hän vaelsi kuten minäkin. Olin jälleen rakentanut kaverisuhteen pelkän sukupuolten välisen vetovoiman varaan.
Nyt 11kk Ilce-tytön jälkeen olen samassa tilanteessa tyytymättönä ja levottomana, miettien samoja asioita edeten vain askeleen eteenpäin ja kaksi taaksepäin. Olen kasvanut koko tämän ajan ihmisenä, tunnen että olen entistä älykkäämpi, samalla tavalla vetovoimainen kuin vielä 8 vuotta sitten ja tutkintoni viittä vaille valmis. Olen pientä taloudellista ahdinkoa huomioimatta tyytyväinen kaikkeen ympärilläni. En silti ole levollinen.
Kertoessani eräälle ulkomaiselle opiskelijalle kateudestani ja ylpeydestä häntä kohtaan, hänen pysyessä uskollisena tyttöystävälleen koko tämän Suomessa viettämänsä vuoden ajan, hän rohkaisi minua ja sanoi, että se jokin tulee sitten kun vähiten sitä odotat. Ehkä minä odotankin sitä jotain aivan liikaa. Eilen iltapäivällä näin bussissa erään tytön Collie-koiran kanssa ja mietin; tuossa voisi olla elämäni tyttö. Tänään ruokalassa, silmäni kohtasivat minua kaksi vuotta myöhemmin aloittaneeseen, aina niin kauniin Lauran(nimi muutettu)kanssa. Hän on käynyt ajatuksissani pitempäänkin. Yhteistä molemmille tytöille on kaunis ulkomuoto ja kuva täydellisestä kumppanista. Aika epärealistinen tapa, täytyy myöntää. En tunne kumpaakaan tyttöä sen kummemmin. Tutustuminen voisi helposti rikkoa kuvan ihmisestä josta haaveilen.