Sinänsä sama asia, mutta kuitenkin niin eri.
Onnistuin hajottamaan selkäni eilen. Kipu on sietämätöntä pakottavaa ja pistelevää tuskaa, niin suurta että tekisi mieli oksentaa.
Istun lähinnä nojatuolissa paikallani ja yritän sietää tätä. Voi olla että koko tuska menee ohi parissa tunnissa, voi olla että tätä kestää muutamia viikkoja.
Mun tuurilla tämä sattui juuri sellaiselle viikolle kun lapset ovat mun luonani. Olis edes ollut seuraava viikko, niin olisi voinut parannella selkäänsä rauhassa. Mä olen tietyllä tavalla tottunut tähän, sillä tiedän ettei tästä ikinä pääse kokonaan eroon. Joskus vaan sattuu enemmän kuin toisina päivinä. Tänään on sellainen päivä, että on vaan hengissä. Ei pysty kiinnittämään huomiota positiivisiin tai negatiivisiin asioihin.
Onneksi ei tarvitse olla töissä..
Tuskaa lievittää tieto siitä, että on olemassa ihminen josta välittää järjettömän paljon. Ja että se ihminen välittää minusta.
Lasten jälkeen maailman tärkein ihminen mulle. Ja se tietää sen.